tiistai 26. huhtikuuta 2016

osatapa lähteä.

Miksei mitään tapahdu?

Katson ulos Yliopiston käsikirjaston ikkunasta sateiseen metsikköön ja pohdin,
voisinko olla jossakin muualla.

Osatapa edes lähteä.
Osaisinpa vain tarttua mahdollisuuteen mennä.
Äkkiä voisi ajatella, että kun ei tapahdu mitään pahaa,
asiat ovat hyvin.
Mutta kun mitään ei tapahdu.
Ei yhtikäs mitään.

Kerran kun sitä pysähtyy,
Ei tartu jokaiseen "joo"hon,
Pysähtyy lopullisesti.
Pysähtyy vain ja miettii, onpa hyvä ettei ole mitään.
Ettei ole yhtään mitään.
Ja sitten menee asuntoonsa istumaan, keittää kupin teetä
ja jatkaa ikkunoista ulos tuijottelemista.

Koska kaikki on tuolla ulkona.
On kamalaa olla tällainen jahkailija.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Minä ymmärrän

Vuosi 2015.
Viime vuonna minusta tuli vanhempi, viisaampi.
Tai ainakin kokeneempi, kenties?
Viisaudesta en niinkään sanoisi.

Vuosi 2015 ei ollut helppo, niinkään ei voi sanoa,
mutta se teki minusta vahvemman.
Ei vakaampaa, mutta vahvemman.

Henkilökohtaiset tragediat ja kriisit.
Niitä mahtui vuoteeni,
Mutta enemmän kuin omani,
olivat läsnä muiden suru ja pelot.
Ja niitä mahtui 365 päivään enemmän kuin kukaan ansaitsisi.

Muiden suru ja pelot, niiden kohtaaminen ja niiden kanssa kulkeminen
ovat ehkä kasvattaneet minua eniten näkemään laajemmin,
mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtuu.
Monet menneisyyden tilanteet ovat auenneet minulle,
monet hetket olen muistanut, monet antanut anteeksi.
Olen oppinut ymmärtämään.

En missään nimessä voi sanoa olevani parempi ihminen.
Enkä voi väittää olevani viisaampi, saatikka sitten helpompi elää kanssa.
Mutta olen ymmärtänyt,
Että menneisyys on aina läsnä.
Kaikki ne ihmiset, jotka ovat tai olivat elämässäsi,
vaikuttavat sinuun ikuisesti.
Ja se täytyy kääntää voimaksi, 
Sillä katse täytyy suunnata tulevaan.

Ja kiitollinen olen heille, jotka ovat kanssani täällä kulkeneet.
Tänäkin vuonna.
Ja kaikkina niinä edellisinä,
vaikka tiemme olisivatkin jo eronneet.

Minä muistan,
ja minä välitän.

Voimaa ja kaikenlaista muuta hyvää menestyksekkääseen uuteen vuoteen 2016!


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Joskus mietin

Ei sitä oikein ymmärrä, kun ihminen lähtee pois.
Sitä näkee omilla silmillään heidät yhä valokuvissa, 
päivityksissä, ikuisesti kauniina ja niinä tuttuina muuttumattomina kasvoina,
Mutta heitä ei enää ole.
Joskus pohdin, mihin mahtavat johtaa facebookin "soita" nappulan puhelut heidän kohdallaan,
jotka jo lepäävät kylmän maan sylissä.
Joskus mietin,
miksi keväiset hanget ja syksyn kuuraiset tiet
vievät heidät meiltä pois.


Turvavyö kiinni, kypärä päässä, aivan sama.
Niinä hetkinä emme ole minkään jumalan tai kohtalon käsissä.
Se on sattumaa, julmaa sellaista,
mutta kaikelle on aikansa, paikkansa,
eikä niitä voi kukaan meistä ennustaa.


Kun joku jonka elämä on juuri alkanut kulkea raiteillaan,

kun joku jonka onni on toisen onnessa,
ja kuinka joku, joka on niin vahva, nuori, kaunis,
voikaan aivan yhtäkkiä olla olematta.
He muutuvat muistoiksi: todellisiksi,
mutta koskemattomiksi, kauniiksi ja ikuisiksi.
He elävät muistoissa sen,
joka illalla sytyttää kynttilän ja miettii,
ettei heidän mukaansa olisi kukaan päässyt saattamaankaan.
Mutta me jotka tänne jäämme, emme unohda.

Eivätkä he ole koskaan kaukana.
Osa heitä kulkee aina mukana, vahvoina tunteina siitä,
että joku ohjaa, joku suojaa, ja joku kuulee sinut,
vaikket heitä enää näekään.
En usko jumalaan, en oikeastaan enkeleihin tai henkiinkään, 
mutta uskon siihen, että niin kauan kuin ihminen muistetaan,
hän ei koskaan katoa.

On tärkeää muistaa olla kiitollinen saamastaan ajasta rakkaimpiensa kanssa,
sillä aika on aina rajallinen, eikä kukaan ole täällä kertomassa meille
milloin kohtaamme uudelleen. 
Tarttukaa siihen, mitä on nyt,
ja muistakaa sitä joka on jo mennyt.

Sillä on tärkeää, ettei pelkää elämää.