perjantai 25. joulukuuta 2009

Wer bin ich?

Kuka minä olen?

Tyhjyys. Tyhjyys päässäni. Tyhjyys mielessäni.
Pelkkää mustaa. Ei muistikuvia tai tunteita. Ei mitään.
Tällaisina hetkinä tekisi vain mieli painaa puukko läpi
kädestä ja tietää että, tuntee jotain. Tietää, että on
jokin. Tuntea olevansa olemassa. Saada siitä jonkinlainen selko.

Niin... Kuka minä olen? Yleensä henkilöllisyyttä kysytään
vierailta. Tuntemattomilta. Mutta miksi kysyä sitä muilta,
jos ei tunne edes itseään?

Jos joku kysyy minulta kuka olen, en tiedä mitä vastata.
Kyllä, nimi, asuinpaikka, ikä, syntymäpäivä... Niiden luulisi kertovan kaiken.
Ei, se on harhaa. Ne ovat tietoja, jotka eivät kerro ihmisestä itsestään.
Mutta on olemassa myös tietoa, joka kertoo millainen ihminen on.
Se kertoo muille ja itselleen, kuka, millainen, miksi ja missä tämä ihminen on.
Se tieto kertoo luonteen, kiinnostuksen aiheet ja muuta sellaista.
Mutta se tieto tulee etsiä. Löytää.
Itsensä tulee löytää, jotta tietää mitä elämältään tahtoo.

Mutta se tässä onkin ongelmana.
En tiedä kuka olen, koska en tiedä kuka näistä on minä.
Kuka näistä pääni sisällä olevista ajatuksista on minä?
Olenko minä se masentunut ja särkynyt pikkutyttö?
Vaiko kenties elämäniloinen, hymyilevä nuori nainen?
Olenko heistä se ruokaa inhoava, haavojaan peittelevä, itsetuhoinen?
Olenko onnellinen? Olenko rohkea?
Vai olenko yhtään mitään?

Kuka minä siis olen? Olenko minä minä, vai en kukaan?
Kuka on tuo, joka katsoo minua peilin toiselta puolen ruskeine silmineen?
Kuka hän on?

~
Clean and clear
Our paths cross
A single fragment of a dulcet rhythm on our fingers
Crystal clear
You're melting away
A single beam of pale vermillion in the rain

tiistai 22. joulukuuta 2009

Thanks a lot

Kiitos, спасибо, Gracias, Merci, Tänan, Tack...
teille jotka olette minua kestäneet. Olen teille elämäni velkaa.
Te olette mulle kaikki kaikessa. Te olette minua tukeneet, pitäneet
pystyssä myskyissä. Ette päästäneet irti vaikka kuinka pyysin.
Te ette antaneet minun lähteä...
Te pidätte minut hengissä.
Mitä mä oikeesti tekisinkään ilman teitä?
Teistä on ollut niin paljon apua.
Oikeasti, ette voi kuvitellakkaan kuinka paljon tämä angstinen
epäihminen teitä tarvitsee.
Kiitos vielä kerran,

Love U all<3

*Besonderer Dank, Preu
ßen. Ich Liebe dich*

lauantai 19. joulukuuta 2009

I miss the sound of your voice...



Minä vain en voi olla rakastumatta sinuun aina uudestaan.
Joka kerta, kun yritän unohtaa sinut, kun yritän siirtyä eteenpäin,
en vain kykene siihen.
Joko en kykene, tai sitten en vain halua.
Olen liian tottunut ajattelemaan sinua.
En vain voi unohtaa. En kestäisi sitä.
Mieleni ei kestäisi sitä. Ei kestäisi sitä päämäärättömyyttä.
En tahdo elää ilman sinua. En vain pysty siihen.
~
Jokainen kyyneleeni on vuodatettu vuoksesi.
Joka kerta, kun laitan hakaneulan ihoni läpi, teen sen vuoksesi.
Jokainen sana. Askel. Hengen veto. Kaikki sinun takiasi.
Kaikki minkä teen, teen sinun vuoksesi.
Jokainen kipu, jokainen hymy.
Kaikki se on sinun aikaansaannostasi.
Mutta miksi?
Ehkä siksi, että minä todella rakastan sinua.
~
Hetken aikaa olin oikeasti onnellinen. Niin onnellinen,
etten edes ensin tunnistanut sinä onneksi.

Edellisestä hymystäni oli kai pitkä aika. Liian pitkä...
Hymyilin. Minä oikeasti hymyilin. Huolimatta siitä, että se
alkoi jo tuntua pahalta, kuinka itsekkäästi ajattelin. Oi, kuinka
itsekkäästi ajattelinkaan ajatellessani, että voisin oikeasti
saavuttaa sen, mitä kaikkein eniten kaipaan.

Se, mitä kaipaan, ei ole materiaa.
Se, mitä kaipaan, on tunne. Tunne, joka voisi tehdä minusta täydellisen.
Se täyttäisi aukon sisälläni. Saisi minut tuntemaan,
kuin minua tarvittaisiin täällä.

Saisi minut tuntemaan että olisin elossa ja minulla olisi oikeasti syy siihen.
Saisi minut ymmärtämään, että on joku, joka tarvitsee minua.
Joku, joka välittää.

Joku, joka pitää minusta täysin sellaisena kuin olen.
Joku, joka rakastaisi minua.
Mutta kaikki mitä tarvitsen, on kuitenkin kaukana ulottumattomissani... kuinka surullista.

~~~~

"alleine mit mir
1000 Fragen im Kopf
jede Nacht zieht unendlich vorbei
was such ich für mich
ich finde es nicht
was bin ich und wer will ich sein
wann geht denn endlich meine Sonne auf
ich lauf und lauf und lauf"


"ich glaube daran
dass mein Traum richtig ist
doch die Schatten sind immer bei mir
sie flüstern mir Zweifel tief in mein Herz
was tue ich, warum und wofür
wann find ich die antwort, der ich vertrau
ich lauf und lauf und lauf"

torstai 17. joulukuuta 2009

There's nothing for me anymore



Miksi tässä käy aina näin? Miksi käy aina niin, että jo valmiiksi säröinen sieluni halkeaa hetki hetkeltä enemmän? Miksi sen ennen niin sileä pinta on nyt karhea ja rikottu? Miksi se kipu ei kaikkoa? Miksi aikapommi sisälläni vain pitkittää tuskaani? Miksei se vain räjähdä ja tapa minua? Miksen voi päästää irti? Miksi vain roikun kynsin hampain kiinni omassa tuskassani? Miksen pääse eroon? Miksen vain lopeta tätä peliä tähän?
Miksi?
Miksi?
Miksi?



Ei... Älä katso minua. Olen ruma. Rumempi kuin kukaan, kamalampi kuin yksikään muista.
Ei, älä katso minua. Kauniit silmäsi vain joutuisivat näkemään jotain mitä niiden ei pitäisi nähdä. Kipua, kyyneleitä ja loputtomasti tukahdutettuja tunteita, jotka suljin varta vasten pois muiden ulottuvilta.
"Turvaan"....


Ole kiltti, tule onnelliseksi. Minä kuolen, sinä jäät. Vaikka katoan, kaikki säilyy ennallaan. Maapallo ei pysähdy. Muut jäävät henkiin. Teidän sydämenne eivät pysähdy ja henkenne kulkee. Te liikutte, käyttäydytte ja olette; täysin samalla tavalla kuin aina ennenkin.
Vain minä pysähdyn. Sydämeni lakkaa lyömästä, pumppaamasta verta kehooni ja pitämästä minua hengissä.

Minä kuolen. Katoan.
Poistun näyttämöltä vähin äänin, jälkiä jättämättä...


Minä tahdon pois täältä...
Ole niin kiltti, anna mun mennä...
------------------------------------------------------------------------------------------------

Mä luulen, tänne kuulu en
Toisenlaisesta haaveilen
Siks mä teen kauniimman maailman
Uniini katoan
Kuka tietää, mikä on todellisuus

Jotkut sanoo, että mä pakenen
Kun ikkunat ja ovet lukitsen
Mutta mä teen uuden maailman
Entistä kauniimman
Minä tiedän
Se on todellinen






maanantai 14. joulukuuta 2009

Einigkeit und Recht und Freiheit

Ahahahahahahaha...
Total sekoaminen...

Kyllä, olen sekaisin. Ja minuun koskee. Olen sairas. Psyykkisesti.
Fyysisesti. Sosiaalisesti... En tee mitään oikein...
Olen turha.

Merellä vesi,
Peilillä kuvajainen,

Tulella liekki,
Sydämellä veri, mut

yksin olen vain minä.


Pitkään odotan,
pitkään itken kaipaustain,

pitkään mietin, et

koskaan voinko löytää sen

mitä mieli kaipaakaan.
..

On vain niin tyhjä olo. Ihmiset kysyvät vointiani, vastaan että kaikki on hyvin. Ei. Minä valehtelen. Mikään ei ole hyvin. Kaikki on hajonnut. Minun sieluni on enää epämääräinen kasa rikki helähtänyttä lasia. Kaikki minun tunteeni ovat väistyneet pelon ja tuskan tieltä. Jopa se suunnaton rakkauden tunne on kalvennut pelkojeni edessä. Nyt olen yksin. Yksin pimeässä huoneessa, josta en pääse pois, jollei joku päästä minua sieltä. Jollei joku uskalla avata ovea, minä jään sinne ja pian kuihdun pois. Minä en tahdo sitä... Vai tahdonko? En ole enää varma siitä.

Olen hellyydenkipeä. Minä rakastan sitä, kun joku uskaltaa halata minua. Suunnaton lämmön tunne valtaa mieleni, kun saan halata jotakuta, painaa hänet itseäni vasten ja huokaista helpotuksesta; en ole vielä täysin kuollut, minä tunnen vielä jotain.

Tiedän, olen säälittävä, itsekäs valittaja... En saisi väittää omaa elämääni vaikeaksi, sillä on monia joiden asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mutta silti... Olen kuulemma liian sympaattinen. Jos joku muu sairastuu, koen pahaa mieltä hänen puolestaan ja saan saman taudin. Jos jonkun mieltä vaivaa jokin, kuuntelen ja otan sen painon itselleni. En tahdo muiden kärsivän. He eivät ansaitse sellaista kohtelua. Kukaan ei ole niin kamala, että ansaitsisi sen kärsimyksen...

Ha... Ongelma on siis periaatteissani, ajatustavassani, mielessäni ja sanoissani jokaista kirjainta myöten. Se on osa minua ja identiteettiäni. Sairauteni on ruumiini ja mieleni. Sairauteni... Ei, Ongelmani, on minä itse...



lauantai 12. joulukuuta 2009

Meaningless things..


Minä rakastan sinua... Kaikki mitä minä tahtoisin sanoa, on tiivistettynä tuohon yhteen ainoaan lauseeseen. Kaikki pienimmätkin tunteeni, ajatukseni ja sanani ovat puristettuna noihin kolmeen sanaan. Joka hetki mietin, onko maailmassa oikeasti joku, joka välittäisi minusta niin paljon, että pitäisi minua kädestä, nukkuisi vieressäni yöt ja halaisi kun olisin surullinen.
Vihaan tuntea näin, koska tiedän ketä rakastan, mutten tahdo sen vaivaavan... Tiedän ketä syleilisin, tiedän ketä suutelisin, vaan tiedän myös, ettei hän tekisi samoin...
Elämäni on päämäärätöntä vaellusta pimeydessä, josta ei pääse pois. Minä tahdon sille määränpään... Minä tahdon syyn elää....

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

It's not me, it's you


Ensimmäinen päivä piiiiiiiitkään aikaan kun voi sanoa että tuntuu edes vähän hyvältä. Pystyy hengittämään, ajattelemaan selkeästi, miettimään hyviäkin asioita, ja ennen kaikkea, tällä minuutilla en syytä itseäni mistään. Se tuntuu...mielenkiintoiselta.

Onko siitä muka niin kauan kun viimeksi tunsin itseni eläväksi tai millään tavalla tarvituksi? Eli on.
Tuntui tosiaankin jännältä kun aivan yhtäkkiä: bing, koin jonkinsorttisen valaistuksen. Näin kaikki värit, tunsin lämmön
, haistoin tuoksukynttilöiden hieman mausteisen tuoksun. Minä aloin nauraa.Se todellakin tuntui oudolta. Olin ilmeisesti liian pitkään synkkien ajatusteni varjossa...

Minä näen selkeämmin. Ensimmäistä kertaa aikoihin, tunnen väsymystä. Väsymystä masennukseeni. Väsymystä pimeisiin ajatuksiin. Väsymystä toiseen itseeni. On ahdistavaa ajatella, kuinka kieroutunut toinen minäni onkaan... Hän suunnittelee itsemurhaa, vihaa ruokaa, ei kiinnostu mistään, viiltää ranteensa auki ja itkee, koska on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä. Se puoli minusta ei ole terve. Hänen suhtautumisensa ruokaan tunnen jatkuvasti kyljissäni, joissa lonkka- ja kylkiluut hankaavat ikävästi lähes toisiaan. Itsemurha-ajatukset ovat jatkuvasti läsnä, olin sitten missä tahansa. Tyttö on yksinäinen, koska vetäytyy pois muiden luota, koska ei tahdo muiden sääliä. Hänen ranteensa ovat veren tahrimat ja arpia täynnä. Hän ei koskaan voisi kuvitellakkaan hakevansa apua ongelmiinsa, hän on sairas.

Se tyttö jonka te usein näette, ei ole minä. Hän on se, jonka ei pitäisi olla täällä. Hän on se, joka kerää muiden kivun itseensä, peilaten ne minun kehooni ja mieleeni. Kaikki mitä hän ajattelee, näkyy minussa. Kaikki mitä hän tekee, kantautuu muille minun kauttani. Kaikki minkä hän tuntee... Tunnen myös minä. Mutta mikä tekee asiasta ongelman...?

Tuo tyttö ei ole minä... Hän on vain minä.


tiistai 8. joulukuuta 2009

The Same Old Same-O


"Kaikki on mahdollista, ja mitä tahansa voi saavuttaa jos vain yrittää tarpeeksi."

Vitut sanon ma.

Oikeasti... Kuinka paljon minun tekisikään mieli sanoa se hänelle joka päivä. Joka tunti. Joka minuutti...Minä voisin jahkata sitä koko ajan jos tarve vain vaatisi... Miten kaikki tunteet olisikaan helppo puristaa yhteen lauseeseen, ja sanoa ne kaikki kerralla, vaivatta ja hymyssä suin... Mutta ei... Mikä muka tekee siitä niin vaikeaa? Jos tietäisin vastauksen, en kysyisi...
Ehkä syy on ujous, ehkä se on pelko... Mutta kuka tietää?

Ahdistavaa... Yksi ainoa lause, enkä ehkä koskaan tule saamaan sitä suustani, en vaikka yrittäisin... Mutta minuun koskee... Minuun oikeasti sattuu katsoa häntä... Vatsaani pistää ja kyyneleet tulvahtavat silmiini joka kerta, kun katson hänen silmiinsä, joista vain en pääse pois... Se kaikki on vain ahdistusta... Tietoa siitä, etten voi koskaan saada häntä; hän kun on jo jonkun muun...

On siis asioita joita ei voi uskomalla tai toimimalla saavuttaa, ja se on rakkaus. Et voi pakottaa ketään rakastamaan itseäsi samalla tavoin kuin ehkä itse rakastat jotakuta.
Eli vaikka kuinka rakastaisin häntä, hän ei koskaan vastaisi siihen, tiedän sen itsekkin. Siksi se pikkuhiljaa murtaa minut; oma tunteeni kun on ehkä liiankin vahva. En vain pysty lopettamaan... Se on kuin kokaiinia... Hetken tunnen olevani onnellinen, koska olen rakastunut, ja pian huomaankin sen kaiken vain olleen hetkellistä. Järkyttävä tunne... Siinä vaiheessa se silmiin katsominen onkin entistä vaikeampaa... Rakkaudesta on tullut taakka, josta tulisi päästä eroon mahdollisimman pian, etten satuttaisi ketään omilla tunteillani... Ne vahvat tunteet tulisi siirtää syrjään, jotta toinen saisi elää rauhassa niiltä. Mutta ennenpitkää ne sisälle padotut, syrjään työnnetyt ja piilotetut tunteet repivät sieluani palasiksi ja pian huomaan, etten päässytkään niistä lopullisesti eroon.

FAIL, kerran se toimi, toinen kerta jäi yritykseksi...

maanantai 7. joulukuuta 2009

Waste of time...


Riippuvuus ei ole tervettä... Eihän?

Minä olen riippuvainen. Olen riippuvainen erääseen asiaan,
johon en saisi olla riippuvainen. Tiedän sen itse, mutten vain voi päästää irti.
Mutta oikeastaan, en edes tahdo. Se on hieman.... ristiriitaista. Toisaalta vihaan
tätä tunnetta, riippuvuutta, mutta taas toisaalta... Rakastan sitä.
Tiedän, se on sairasta... Mutta pidän siitä, kun on jotakin mitä odottaa,
vaikka se koskeekin.

Sekavaa... Olen riippuvainen omasta riippuvuudestani...

-----------------
Sanoin tänään eräälle:
"Sun pitää ampua minut,
käydä haukkumassa mut idiootiksi omissa hautajaisissani
ja elää loppuelämäsi onnellisena. Käykö näin?"

Hän vastasi: "Ei<3">Miksi yleensäkään tuon tämän julki? No hitto, se johtuu siitä että tuo viesti tuntui
10 minuutin ajan siltä, kuin minusta välitettäisiin... Mutta miksi hyvä
mieli haihtuu niin nopeasti? Miks se kaikki lämpö vain katoaa?
Kaiken sen ihana tilalle vaihtuu vain kylmä yksinäisyys ja pelko.
Pelko siitä, että jäisi yksin; menettämisen pelko...
Järkyttävää... Vaikka tietäisin, ettei minulla olisi syytä siihen, silti tunnen
että jotain katoaa koko ajan. Onko se tunne päässäni vai tapahtuuko se oikeasti?

Ha, sekoan varmaan kohta...
--------------------------------------------------------------

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

All those moments....


"Vihaatko sä mua noin paljo...?"

Tämmösiä ajatuksia tulee useinkin...
Sitä alkaa miettiä, kuinka moni noista ihmisistä, joita ympärilläni on, välittää oikeasti...
Mä olen niin paljosta velkaa näille ihmisille, ystävilleni.
Aina he ovat valitustani kuunnelleet ja minua kestäneet...
Silti en pääse siitä ajatuksesta eroon...

"Entä jos en kelpaa? Entä jos joku päivä he hylkäävät minut..? Kääntävät selkänsä,
eivät puhu, katsovat ylimielisesti...?"

Sitä pelkään eniten. Että menetän heidät.
Että menetän kaikkein rakkaimmat asiat elämässäni... Jos he katoaisivat, kuolisin. En kestäisi.
Särkyisin kuin lattialle pudonnut posliinikoriste... Helähtäisin miljoonaksi pieneksi palaseksi
ja katoaisin.

Mutta paikassa jonne joutuisin, olisin jälleen yksin...
Ei... Sitä en tahdo... Yksinäisyys... Se pelottaa minua.
Se on kuin pimeä huone täynnä ansoja, joista tietämättömänä astun jokaiseen.
Jokainen niistä aiheuttaa haavan, jotka suurenee jokaisen ajatuksen voimasta.
Yksikään suurentunut haava ei koskaan umpeudu.
Paranemattomat haavani vain vuotavat ja vuotavat.
Lopulta haihdun osaksi pimeyttä...
Ahdistavan kylmää tunnetilaa... Yksinäisyyttä...

Siispä en voi kuin kiittää heitä kaikesta kärsivällisyydestään ja siitä että he ovat minua ymmärtäneet ja tukeneet.... Kiitos

Ja olen todella pahoillani kaikesta vaivasta, mitä tuotan heille säälittävällä olemuksellani... Anteeksi...

Well that's more like it..... not

Mä vihaan sitä.
Vihaan sitä tunnetta, joka viiltää läpi kehoni...
Aivan yhtäkkiä, varoittamatta.
Se ei häpeä, se ei sääli... Se vain seivästää sisuskaluni ja saa minut voimaan pahoin...
Inhottaa ajatella, että ihmiset näkevät mitä tunnen...
Tarpeeksi patoutuneita, saastaisia, itsekkäitä tunteita, ja kaikki leviää käsiin:
Minä itken...


Ihmiset saavat minusta usein väärän, hyvin suunnittelemani kuvan. He luulevat, että olen fiksu,
rohkea, johtaja-tyypin ihminen, joka auttaa ja kuuntelee joka tilanteessa tietäen vastauksen kaikkiin ongelmiin.

Ei... Olen oikeasti vain varjo siitä
.

Älkää siis koskaan erehtykö luulemaan minua siksi, sillä se on pelkkää valhetta. Valhetta,
jonka loin suojelemaan itseäni. Jonka loin kuoreksi heikolle, säälittävälle, olemukselleni.

Minä tiedän... Valehtelen itselleni ja muille. Olen itsekkäämpi kuin kukaan.
Ja siksi Vihaan sitä....


Totuus on, että olen haavoittuvainen, ujo, hiljainen ja hyödytön ihminen.
En näe olemuksessani kauneutta, saatikka vahvuutta.
Olen vain säälittävä olento, jonka elämä on valhetta oman herkkyytensä vuoksi.
Mitäs loin kuvan toisesta minästä.
Mitäs tein itsestäni jotain kauniimpaa.
Kun tämä kuva särkyy,


voin vain syyttää itseäni omasta tuhostani...

--------------------------------------------------------------------------

Minä vihaan olla yksin.
Olen varmaan sekaisin, kun sanon, että rakastan tiettyjen ihmisten kosketuksia.
Kuinka eläväksi se saa minut tuntemaan oloni. Kuin olisin oikeasti olemassa...
Mutta mikä siinä oikeastaan on surullista, on se, ettei se lämpö kanna loppuun asti.
Sitä tunnetta ei ole tarkoitettu minulle. Se ei ole minua varten. Se kuuluisi jollekkin muulle.
Se annetaan minulle säälistä. Hetken ajan olen onnellinen... Mutta vain hetken.
Kuinka surullista...... mutta omapahan on ongelmani.