maanantai 14. joulukuuta 2009

Einigkeit und Recht und Freiheit

Ahahahahahahaha...
Total sekoaminen...

Kyllä, olen sekaisin. Ja minuun koskee. Olen sairas. Psyykkisesti.
Fyysisesti. Sosiaalisesti... En tee mitään oikein...
Olen turha.

Merellä vesi,
Peilillä kuvajainen,

Tulella liekki,
Sydämellä veri, mut

yksin olen vain minä.


Pitkään odotan,
pitkään itken kaipaustain,

pitkään mietin, et

koskaan voinko löytää sen

mitä mieli kaipaakaan.
..

On vain niin tyhjä olo. Ihmiset kysyvät vointiani, vastaan että kaikki on hyvin. Ei. Minä valehtelen. Mikään ei ole hyvin. Kaikki on hajonnut. Minun sieluni on enää epämääräinen kasa rikki helähtänyttä lasia. Kaikki minun tunteeni ovat väistyneet pelon ja tuskan tieltä. Jopa se suunnaton rakkauden tunne on kalvennut pelkojeni edessä. Nyt olen yksin. Yksin pimeässä huoneessa, josta en pääse pois, jollei joku päästä minua sieltä. Jollei joku uskalla avata ovea, minä jään sinne ja pian kuihdun pois. Minä en tahdo sitä... Vai tahdonko? En ole enää varma siitä.

Olen hellyydenkipeä. Minä rakastan sitä, kun joku uskaltaa halata minua. Suunnaton lämmön tunne valtaa mieleni, kun saan halata jotakuta, painaa hänet itseäni vasten ja huokaista helpotuksesta; en ole vielä täysin kuollut, minä tunnen vielä jotain.

Tiedän, olen säälittävä, itsekäs valittaja... En saisi väittää omaa elämääni vaikeaksi, sillä on monia joiden asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla. Mutta silti... Olen kuulemma liian sympaattinen. Jos joku muu sairastuu, koen pahaa mieltä hänen puolestaan ja saan saman taudin. Jos jonkun mieltä vaivaa jokin, kuuntelen ja otan sen painon itselleni. En tahdo muiden kärsivän. He eivät ansaitse sellaista kohtelua. Kukaan ei ole niin kamala, että ansaitsisi sen kärsimyksen...

Ha... Ongelma on siis periaatteissani, ajatustavassani, mielessäni ja sanoissani jokaista kirjainta myöten. Se on osa minua ja identiteettiäni. Sairauteni on ruumiini ja mieleni. Sairauteni... Ei, Ongelmani, on minä itse...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti