sunnuntai 6. joulukuuta 2009

All those moments....


"Vihaatko sä mua noin paljo...?"

Tämmösiä ajatuksia tulee useinkin...
Sitä alkaa miettiä, kuinka moni noista ihmisistä, joita ympärilläni on, välittää oikeasti...
Mä olen niin paljosta velkaa näille ihmisille, ystävilleni.
Aina he ovat valitustani kuunnelleet ja minua kestäneet...
Silti en pääse siitä ajatuksesta eroon...

"Entä jos en kelpaa? Entä jos joku päivä he hylkäävät minut..? Kääntävät selkänsä,
eivät puhu, katsovat ylimielisesti...?"

Sitä pelkään eniten. Että menetän heidät.
Että menetän kaikkein rakkaimmat asiat elämässäni... Jos he katoaisivat, kuolisin. En kestäisi.
Särkyisin kuin lattialle pudonnut posliinikoriste... Helähtäisin miljoonaksi pieneksi palaseksi
ja katoaisin.

Mutta paikassa jonne joutuisin, olisin jälleen yksin...
Ei... Sitä en tahdo... Yksinäisyys... Se pelottaa minua.
Se on kuin pimeä huone täynnä ansoja, joista tietämättömänä astun jokaiseen.
Jokainen niistä aiheuttaa haavan, jotka suurenee jokaisen ajatuksen voimasta.
Yksikään suurentunut haava ei koskaan umpeudu.
Paranemattomat haavani vain vuotavat ja vuotavat.
Lopulta haihdun osaksi pimeyttä...
Ahdistavan kylmää tunnetilaa... Yksinäisyyttä...

Siispä en voi kuin kiittää heitä kaikesta kärsivällisyydestään ja siitä että he ovat minua ymmärtäneet ja tukeneet.... Kiitos

Ja olen todella pahoillani kaikesta vaivasta, mitä tuotan heille säälittävällä olemuksellani... Anteeksi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti