keskiviikko 9. joulukuuta 2009

It's not me, it's you


Ensimmäinen päivä piiiiiiiitkään aikaan kun voi sanoa että tuntuu edes vähän hyvältä. Pystyy hengittämään, ajattelemaan selkeästi, miettimään hyviäkin asioita, ja ennen kaikkea, tällä minuutilla en syytä itseäni mistään. Se tuntuu...mielenkiintoiselta.

Onko siitä muka niin kauan kun viimeksi tunsin itseni eläväksi tai millään tavalla tarvituksi? Eli on.
Tuntui tosiaankin jännältä kun aivan yhtäkkiä: bing, koin jonkinsorttisen valaistuksen. Näin kaikki värit, tunsin lämmön
, haistoin tuoksukynttilöiden hieman mausteisen tuoksun. Minä aloin nauraa.Se todellakin tuntui oudolta. Olin ilmeisesti liian pitkään synkkien ajatusteni varjossa...

Minä näen selkeämmin. Ensimmäistä kertaa aikoihin, tunnen väsymystä. Väsymystä masennukseeni. Väsymystä pimeisiin ajatuksiin. Väsymystä toiseen itseeni. On ahdistavaa ajatella, kuinka kieroutunut toinen minäni onkaan... Hän suunnittelee itsemurhaa, vihaa ruokaa, ei kiinnostu mistään, viiltää ranteensa auki ja itkee, koska on yksinäinen ja syrjäänvetäytyvä. Se puoli minusta ei ole terve. Hänen suhtautumisensa ruokaan tunnen jatkuvasti kyljissäni, joissa lonkka- ja kylkiluut hankaavat ikävästi lähes toisiaan. Itsemurha-ajatukset ovat jatkuvasti läsnä, olin sitten missä tahansa. Tyttö on yksinäinen, koska vetäytyy pois muiden luota, koska ei tahdo muiden sääliä. Hänen ranteensa ovat veren tahrimat ja arpia täynnä. Hän ei koskaan voisi kuvitellakkaan hakevansa apua ongelmiinsa, hän on sairas.

Se tyttö jonka te usein näette, ei ole minä. Hän on se, jonka ei pitäisi olla täällä. Hän on se, joka kerää muiden kivun itseensä, peilaten ne minun kehooni ja mieleeni. Kaikki mitä hän ajattelee, näkyy minussa. Kaikki mitä hän tekee, kantautuu muille minun kauttani. Kaikki minkä hän tuntee... Tunnen myös minä. Mutta mikä tekee asiasta ongelman...?

Tuo tyttö ei ole minä... Hän on vain minä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti