sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Well that's more like it..... not

Mä vihaan sitä.
Vihaan sitä tunnetta, joka viiltää läpi kehoni...
Aivan yhtäkkiä, varoittamatta.
Se ei häpeä, se ei sääli... Se vain seivästää sisuskaluni ja saa minut voimaan pahoin...
Inhottaa ajatella, että ihmiset näkevät mitä tunnen...
Tarpeeksi patoutuneita, saastaisia, itsekkäitä tunteita, ja kaikki leviää käsiin:
Minä itken...


Ihmiset saavat minusta usein väärän, hyvin suunnittelemani kuvan. He luulevat, että olen fiksu,
rohkea, johtaja-tyypin ihminen, joka auttaa ja kuuntelee joka tilanteessa tietäen vastauksen kaikkiin ongelmiin.

Ei... Olen oikeasti vain varjo siitä
.

Älkää siis koskaan erehtykö luulemaan minua siksi, sillä se on pelkkää valhetta. Valhetta,
jonka loin suojelemaan itseäni. Jonka loin kuoreksi heikolle, säälittävälle, olemukselleni.

Minä tiedän... Valehtelen itselleni ja muille. Olen itsekkäämpi kuin kukaan.
Ja siksi Vihaan sitä....


Totuus on, että olen haavoittuvainen, ujo, hiljainen ja hyödytön ihminen.
En näe olemuksessani kauneutta, saatikka vahvuutta.
Olen vain säälittävä olento, jonka elämä on valhetta oman herkkyytensä vuoksi.
Mitäs loin kuvan toisesta minästä.
Mitäs tein itsestäni jotain kauniimpaa.
Kun tämä kuva särkyy,


voin vain syyttää itseäni omasta tuhostani...

--------------------------------------------------------------------------

Minä vihaan olla yksin.
Olen varmaan sekaisin, kun sanon, että rakastan tiettyjen ihmisten kosketuksia.
Kuinka eläväksi se saa minut tuntemaan oloni. Kuin olisin oikeasti olemassa...
Mutta mikä siinä oikeastaan on surullista, on se, ettei se lämpö kanna loppuun asti.
Sitä tunnetta ei ole tarkoitettu minulle. Se ei ole minua varten. Se kuuluisi jollekkin muulle.
Se annetaan minulle säälistä. Hetken ajan olen onnellinen... Mutta vain hetken.
Kuinka surullista...... mutta omapahan on ongelmani.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti