lauantai 30. tammikuuta 2010

This is for you.

It's all for you, girl.
All that's done for you.
All those tears, all those lonely nights.
All the pain for you.
Just you.
And just because I realized that;
the worth of it all, is you.

After you came into my life, I've started to understand it better.
To see it more clearly, even behind tears that rolled down on my cheeks
every fuckin' time I thought you.
I was lonely.

And everytime you hugged me I thought that now I could die happy.
But then, something hit me. Something just came into my mind and said:
"Girl, you must be in love."
And yeah, I'm like that, still.

Still in love with you.
In love with yourself.
No one else.
Just you.
And just because of that,
I'm tellin' you this.
Girl, this all is for you.
I'm breathing, singing, walking, living...
just for you.

You know, All I see, is a perfect you.
You are perfect just the way you are now.
Because you are you. No one else but you.
And I love the way you are.

Please, don't leave me.
I need you here.

You give me a reason to live.
It's not a joke.
Even If I wanted to die, everytime I think about you,
I get the feeling: "Maybe there's some hope for me too"

And right now
I need you the most, 'cause I love you.
Hope you'll understand.
And Please forgive me that I'm like this...stupid, childish and always repeating myself.
Sorry and thanks...♥

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Just a little emoish story


Otan askeleen. Otan toisenkin.
En tiedä mihin menen.
En tosin ole edes varma tahtoisinko.
En näe mitään.
Näköni on sumentunut kyynelistä.
Pisaroista, jotka valuvat poskiani pitkin huulilleni, jättäen jälkeensä suolaisen maun.

Kuljen eteenpäin.
Maailma, jonka sumeasti näen kyynelverhoni takaa, on harmaa. Mustaa. Valkoista. Missä kaikki värit ovat?
Käännyn vilkaisemaan taakseni.
Erotan harmaan maiseman seasta ihmisiä.
Iloisia ihmisiä. Nauravia ihmisiä. Onnellisia ihmisiä.
Voisin vaikka lyödä vetoa, että he näkevät värejä.
Käännyn. En kestä katsoa heidän kasvojaan. Tunnen oloni vain entistä likaisemmaksi. Entistä rikkinäisemmäksi ja epätäydellisemmäksi.

Minä kadehdin heitä. Kadehdin sitä, kuinka he hymyilevät. Kuinka heidän kasvoiltaan paistaa se, kuinka hyvin heidän asiansa ovat. Kuinka he eivät huolehdi turhia, kuinka heihin ei koske...

Jatkan matkaani. Hiekka raksuu kengänpohjieni alla. En välitä. Minulle se on vain ääni muiden joukossa. Vain ääni.

Vilkaisen puhelintani. Ei uusia viestejä. Toistan saman noin 20 kertaa puolen tunnin sisällä. Ei uusia viestejä.

Alkaa sataa. Pisarat putoilevat hiljalleen sateen voimistuessa ja kastellessa vaatteeni läpimäriksi.Pian ripsivärini valuu pitkin poskiani kyyneleiden ja sadepisaroiden sekoittuessa sen mustaan väriin. Näytän varmaan kamalalta.

Istahdan puiston penkille. Katson harmaata maailmaani. Katson kuinka tummanharmaan puun tummanharmaat, kahisevat lehdet heiluvat pienessä tuulenvireessä sateen keskellä. Harmaa taivas itkee. Itkee painavia kyyneleitään. Mikä sillä on hätänä? Miksi se itkee? Miksi maailmassani jopa taivas tuntee tuskaa?

Uskon, että jos taivas olisi sininen, se ei itkisi. Se olisi onnellinen. Hymyilisi. Nauraisi muiden kanssa. Niin tekisin myös minä. Jos olisi värejä. Mutta ainoat värit jotka minä näen, ovat valkoinen, musta ja harmaa. Olen epätäydellinen. Minä en näe maailmaa kuten muut. Olen erinlainen. Katson maailmaa veron takaa. Katson sen harmaan, läpikuultavan kankaan lävitse ulos.

Ahdistava tunne valtaa kehoni. Minä tärisen. Sade tuntuu nyt kylmältä ja kaukaiselta. Yksinäiseltä. Vihaako sekin minua? Vihaavatko jopa taivaan kyyneleet minua?

Kyllä?

Tarkistan jälleen puhelimeni. Ei uusia viestejä. Miksei? Miksei hän vastaa?

Ei... En tahdo saada vastausta. En tahdo nähdä sitä kiellettävän. En tahdo tulla torjutuksi. En tahdo tulla vihatuksi. En tahdo jää yksin. En vain halua... Ja minä tiedän. Tiedän ettei hän rakasta minua. Minä tiedän. Tiedän että olen yksin. Tiedän että jään yksin.
Miksi hän edes huolisi kaltaiseni?

Minä rakastan häntä. Enemmän kuin mitään. Enemmän kuin ketään. Minä rakastan. Ainoa tunne jonka koen selvästi. Ainoa tunne joka lämmittää... viiltämällä sydämeni auki. Repimällä miljooniksi palasiksi ja pudottamalla lattialle. Astuen päälle ja ilkikurisesti naurahtaen:
"Et kelpaa kuitenkaan"

Tiedän. En näe värejä. Olen viallinen. En kelpaa. Itken yöt kipujani ja päivisin valitan, kuinka kamalaa elämä on. Olen säälittävä. Olen tyhmä kun en lopettanut ajoissa. Olen tyhmä kun rakastuin. Olen tyhmä kun satutan häntä rakastumalla häneen koko ajan enemmän. Olen vain niin pahoillani. En ymmärrä lopettaa. Rakastan kai liikaa.
Hän on täydellinen
, minä vain varjo siitä.
Mutta sillä ei ole väliä kuinka paljon häntä rakastan.
Tunne ei ole kuitenkaan molemminpuolinen.
..

Laitan kylmästä kohmeiset käteni märän hupparini märkiin taskuihin ja tunnen pienen terän painautuvan kättäni vasten. Tartun terään. Nostan sen silmieni korkeudelle tarkastellakseni sitä. Sen teräspinta kiiltelee kauniisti vesipisaroiden iskeytyessä sitä vasten. Hymyilen vähän. Ihan vähän vain. Nostan hieman hupparini hihaa ja painan terän ranteelleni. Naurahdan ja painan hieman lujempaa. Maailmaani ilmaantui juuri yksi väri lisää.

Makaan puiston penkillä. Roikotan veristä rannettani miltei maassa. Naurahdan jälleen. Sade ei ole lakannut. Se pieksee vasten valuneen meikin tuhrimia kasvojani. Pisara, pisara pisara. Yksi kerrallaan nuo punaiset, jo vedestä hieman laimentuneet ranteeni kyyneleet putoavat hiekkaan. Katoavat. Kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vilkaisen puhelintani. Ei uusia viestejä. Hymähdän hiljaa ja käännän katseeni kohti itkevää, harmaata taivasta. Mietin, lopettaisikohan se itkunsa, jos minäkin katoaisin punasiten pisaroiden tavoin. Rauhoittuisiko maailma, jos lähtisin. Muuttuisiko mikään?

Hymyilen. Ei uusia viestejä. Kyynel valahtaa poskelleni painaessani terän jälleen ranteelleni. Huokaisen syvään. Hymyilen. Yksi ainoa viilto. Irvistän sekunnin murto-osan ajan kivusta. Se katoaa. Kaikki katoaa. Kaikki mitä koin, katosi. Sulautui harmauteen. Haihtui.
Mutta minä hymyilen. Piirrän tärisevällä sormellani maahan sydämen. Kohtaan, johon punaiset kyyneleet katosivat.

Haukon henkeäni. Silmissäni sumene. Ei kyyneleitä, ei surua, ei kipua. Hymy. Pieni hymy huulillani. Punaiset, vuolaasti vuotavat käteni ristin yhteen ja kuiskaan viimeisellä henkäykselläni: Minä rakastan sinua...
Suljen silmäni. Hymyilen.
Odotan sinua tuolla puolen.

Näkemiin...




Sinulla on yksi uusi vastaanotettu viesti...

Leave me...

Katso vierestä kun kuolen.
Katso. Katso. Katso.
Naurahda kerran. Naurahda uudestaan.
Naura, koska tiedän, että tahdot tehdä niin.
Katso minua silmiin.
Katso kuinka valo katoaa.
Käännä selkäsi.
Älä katso taaksesi.
Kävele pois.
Jätä minut.
Hylkää, paiskaa seinään, polje päälle.
Sitähän sinä tahdot...
Anna minun olla.
Anna minun kärsiä rauhassa.
Vuotaa kuiviin ja kuolla.

Et rakasta minua kuitenkaan...
Et tule koskaan rakastamaankaan...

maanantai 11. tammikuuta 2010

Damn life...


Puren huultani etten itkisi. Etten näyttäisi, että sattuu.
Oikeasti. Niin paljon kuin minä sitä jo pelkäänkin,
sen pahemmalta se hetki hetkeltä kuulostaa.
Ajatus siitä on suorastaan järkyttävä.
En minä sellaiseen lankea. Minähän vain pyrin täydellisyyteen.
Siinäpä se on. Vain pienet säröt. Pieninkin halkeama.
Kaikki ne muistuttavat minua siitä, etten koskaan kykene siihen.
Minä en koskaan ole tarpeeksi hyvä.
Ikinä minä en ole oloani täysin kotoisaksi missään tuntenut,
nyt vielä vähemmän. Tuntuu hetki hetkeltä enemmän siltä,
kuin jokainen olento tässä maailmassa vihaisi minua.
Osoittaisi syyttävästi sormellaan ja ylenkatsoisi.
Kyllähän minä sen tiedän. Syypää olen aina minä.
Aina se olen minä, joka pilaa muiden elämän.
Minä, joka on kuin lattialle pudonnut peili,
jonka sirpaleet tarttuisivat kävellessä muiden ihmisten rosoisiin jalkapohjiin.
Haavoja. Niitä minä teen. Mutta oikeasti vain itseeni.
Kärsin itsestäni.
Muut kärsivät minusta.

~

Sanoit, että halatessasi minua, olet joka kerta purskahtaa itkuun.
Pelkäät että hajoan. Pelkäät että menen rikki.
Että olen niin hauras, että pelkkä kosketuskin särkisi minut.
Näkyykö se?
Näkyykö se, että olen säröinen?
Onko se noin selvästi nähtävissä?
Näettekö te kaikki sen, että minuun sattuu?
Ymmärrättekö te sen?

Ei... Te ette ymmärrä. Ainoa kerta, kun puhuin muille, jäi viimeiseksi.
Sainoin, että olen ahdistunut. Että kipu jota tunnen, on silkkaa tuskaa.
Ei... Te ette tosiaankaan ymmärrä...
Se ihminen katsoi minua ja sanoi:"Et sinä ole ahdistunut."
Olin vähällä huutaa päin hänen kasvojaan, että mistä hän tietää, miltä se tuntuu?
Mistä hän voisi tietää kuinka inhottava on se tunne, kun ei kuulu mihinkään?
Mistä hän voisi tietää miten vaikeaa on hyväksyä tiettyjä asioita?
Mistä hän voisi tietää kuinka kamalaa on itkeä yksin huoneessaan vain siksi,
että tuntee olevansa lukittuna pimeään komeroon, vailla ulospääsyä, yksin ja hyljättynä?
Mistä hän voisi tietää, miten paljon minuun koskee, jos ei kykene ymmärtämään?
Hän ei tunne minua...
Kukaan ei tunne...

torstai 7. tammikuuta 2010

Living... What does it mean?

Tuolla päässäni asuvalla minällä taitaa olla jotain asiaa?
Ha, Ei voisi vähempää kiinnostaa.
Juuri nyt, kun on saanut hetkestä edes hieman kiinni
ja tuntuu edes hieman onnelliselta, sillä on jotain asiaa.
Se nauraa ja tahtoisi viiltää ranteeni auki.
Nuolaista verta ja toistaa sama.
Toistaa kunnes kaikki katoaisi.
En vastaa jos se kysyy. En reagoi mitenkään. En tahdo takaisin pimeyteen.

~~

Tuntuu... hyvältä. Lämpimältä. Elävältä. Kerrankin tapahtuu jotain hyvää.
Jotain, mistä saa syyn hymyillä. Vetää suupielet korviin ilman, että tuntisi syyllisyyttä.
Pakkomielteinen ajatukseni siitä että elän pimeydessä on poissa.
Se vain katosi.
Haihtui pois. Hetkellisesti.
Olen varma että se palaa. Masentuneisuus. Ahdistuneisuus...
Mutta se on sen ajan murhe.
Nyt keskityn siihen, mitä on, mitä saan, mitä teen.
Ja vain nyt, koen tämän.
En koe sitä huomenna, en viikon päästä.
Vain nyt.
Elän hetkessä.
Tunnen tuulen kasvoillani, sen kylmyys pistelee.
Näen tähtitaivaan. Miljoonia pieniä pisteitä, jotka tuikkivat valoaan.
Kuulen kuinka maailma liikkuu, se ei pysähdy.
Koen kaiken ympärilläni.
Olen iloinen että elän.
En ehkä iloitse siitä huomenna, mutta nyt on nyt.
Nyt tunnen olevani elossa.
Nyt minä elän.