sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Just a little emoish story


Otan askeleen. Otan toisenkin.
En tiedä mihin menen.
En tosin ole edes varma tahtoisinko.
En näe mitään.
Näköni on sumentunut kyynelistä.
Pisaroista, jotka valuvat poskiani pitkin huulilleni, jättäen jälkeensä suolaisen maun.

Kuljen eteenpäin.
Maailma, jonka sumeasti näen kyynelverhoni takaa, on harmaa. Mustaa. Valkoista. Missä kaikki värit ovat?
Käännyn vilkaisemaan taakseni.
Erotan harmaan maiseman seasta ihmisiä.
Iloisia ihmisiä. Nauravia ihmisiä. Onnellisia ihmisiä.
Voisin vaikka lyödä vetoa, että he näkevät värejä.
Käännyn. En kestä katsoa heidän kasvojaan. Tunnen oloni vain entistä likaisemmaksi. Entistä rikkinäisemmäksi ja epätäydellisemmäksi.

Minä kadehdin heitä. Kadehdin sitä, kuinka he hymyilevät. Kuinka heidän kasvoiltaan paistaa se, kuinka hyvin heidän asiansa ovat. Kuinka he eivät huolehdi turhia, kuinka heihin ei koske...

Jatkan matkaani. Hiekka raksuu kengänpohjieni alla. En välitä. Minulle se on vain ääni muiden joukossa. Vain ääni.

Vilkaisen puhelintani. Ei uusia viestejä. Toistan saman noin 20 kertaa puolen tunnin sisällä. Ei uusia viestejä.

Alkaa sataa. Pisarat putoilevat hiljalleen sateen voimistuessa ja kastellessa vaatteeni läpimäriksi.Pian ripsivärini valuu pitkin poskiani kyyneleiden ja sadepisaroiden sekoittuessa sen mustaan väriin. Näytän varmaan kamalalta.

Istahdan puiston penkille. Katson harmaata maailmaani. Katson kuinka tummanharmaan puun tummanharmaat, kahisevat lehdet heiluvat pienessä tuulenvireessä sateen keskellä. Harmaa taivas itkee. Itkee painavia kyyneleitään. Mikä sillä on hätänä? Miksi se itkee? Miksi maailmassani jopa taivas tuntee tuskaa?

Uskon, että jos taivas olisi sininen, se ei itkisi. Se olisi onnellinen. Hymyilisi. Nauraisi muiden kanssa. Niin tekisin myös minä. Jos olisi värejä. Mutta ainoat värit jotka minä näen, ovat valkoinen, musta ja harmaa. Olen epätäydellinen. Minä en näe maailmaa kuten muut. Olen erinlainen. Katson maailmaa veron takaa. Katson sen harmaan, läpikuultavan kankaan lävitse ulos.

Ahdistava tunne valtaa kehoni. Minä tärisen. Sade tuntuu nyt kylmältä ja kaukaiselta. Yksinäiseltä. Vihaako sekin minua? Vihaavatko jopa taivaan kyyneleet minua?

Kyllä?

Tarkistan jälleen puhelimeni. Ei uusia viestejä. Miksei? Miksei hän vastaa?

Ei... En tahdo saada vastausta. En tahdo nähdä sitä kiellettävän. En tahdo tulla torjutuksi. En tahdo tulla vihatuksi. En tahdo jää yksin. En vain halua... Ja minä tiedän. Tiedän ettei hän rakasta minua. Minä tiedän. Tiedän että olen yksin. Tiedän että jään yksin.
Miksi hän edes huolisi kaltaiseni?

Minä rakastan häntä. Enemmän kuin mitään. Enemmän kuin ketään. Minä rakastan. Ainoa tunne jonka koen selvästi. Ainoa tunne joka lämmittää... viiltämällä sydämeni auki. Repimällä miljooniksi palasiksi ja pudottamalla lattialle. Astuen päälle ja ilkikurisesti naurahtaen:
"Et kelpaa kuitenkaan"

Tiedän. En näe värejä. Olen viallinen. En kelpaa. Itken yöt kipujani ja päivisin valitan, kuinka kamalaa elämä on. Olen säälittävä. Olen tyhmä kun en lopettanut ajoissa. Olen tyhmä kun rakastuin. Olen tyhmä kun satutan häntä rakastumalla häneen koko ajan enemmän. Olen vain niin pahoillani. En ymmärrä lopettaa. Rakastan kai liikaa.
Hän on täydellinen
, minä vain varjo siitä.
Mutta sillä ei ole väliä kuinka paljon häntä rakastan.
Tunne ei ole kuitenkaan molemminpuolinen.
..

Laitan kylmästä kohmeiset käteni märän hupparini märkiin taskuihin ja tunnen pienen terän painautuvan kättäni vasten. Tartun terään. Nostan sen silmieni korkeudelle tarkastellakseni sitä. Sen teräspinta kiiltelee kauniisti vesipisaroiden iskeytyessä sitä vasten. Hymyilen vähän. Ihan vähän vain. Nostan hieman hupparini hihaa ja painan terän ranteelleni. Naurahdan ja painan hieman lujempaa. Maailmaani ilmaantui juuri yksi väri lisää.

Makaan puiston penkillä. Roikotan veristä rannettani miltei maassa. Naurahdan jälleen. Sade ei ole lakannut. Se pieksee vasten valuneen meikin tuhrimia kasvojani. Pisara, pisara pisara. Yksi kerrallaan nuo punaiset, jo vedestä hieman laimentuneet ranteeni kyyneleet putoavat hiekkaan. Katoavat. Kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vilkaisen puhelintani. Ei uusia viestejä. Hymähdän hiljaa ja käännän katseeni kohti itkevää, harmaata taivasta. Mietin, lopettaisikohan se itkunsa, jos minäkin katoaisin punasiten pisaroiden tavoin. Rauhoittuisiko maailma, jos lähtisin. Muuttuisiko mikään?

Hymyilen. Ei uusia viestejä. Kyynel valahtaa poskelleni painaessani terän jälleen ranteelleni. Huokaisen syvään. Hymyilen. Yksi ainoa viilto. Irvistän sekunnin murto-osan ajan kivusta. Se katoaa. Kaikki katoaa. Kaikki mitä koin, katosi. Sulautui harmauteen. Haihtui.
Mutta minä hymyilen. Piirrän tärisevällä sormellani maahan sydämen. Kohtaan, johon punaiset kyyneleet katosivat.

Haukon henkeäni. Silmissäni sumene. Ei kyyneleitä, ei surua, ei kipua. Hymy. Pieni hymy huulillani. Punaiset, vuolaasti vuotavat käteni ristin yhteen ja kuiskaan viimeisellä henkäykselläni: Minä rakastan sinua...
Suljen silmäni. Hymyilen.
Odotan sinua tuolla puolen.

Näkemiin...




Sinulla on yksi uusi vastaanotettu viesti...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti