sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Damn I lost the game... again


Ja seuraavaksi mietteitä pitkältä aikaväliltä,
jossa kaikki on ehtinyt muuttua niin parempaan
kuin paskempaankin suuntaan:
---------------------------------------------------------

Äsken katsoin merelle.
Näin laineiden iskeytyvän vasten rantakalliota.
Tuntui kuin tuuli olisi vain puhaltanut lävitseni.
Kuin minua ei olisi.
Kuin voisin vain nojata tuuleen ja kadota.
Pyyhkiytyä sen mukana mereen.
Tai niin minä ainakin toivoin.

---------------------------------------------------------------

Ehkäpä elämäni ei olekaan niin merkityksetöntä.
Ehkäpä sillä on oikeasti jokin tarkoitus.
Ehkäpä minulla on vielä jokin tarkoitus.

Joskus tuntuu siltä kuin minusta ei olisi mihinkään.
Sellaisina aikoina ei vain kykene uskomaan asioihin.
Ei kykene ajattelemaan positiivisesti.
Ei vain pysty.
Mutta sen ei tarvitse olla niin.
Ei minun tarvitse olla muita huonompi.
Ehkä masennus vain sai minut uskomaan niin.
Uskomaan etten kykene mihinkään ja olen hyödytön.

Ehkäpä se ei olekaan niin.

Teen tästä elämästä elämän.
Teen tästä taas sen mitä se joskus oli.
Teen tästä elämästä jälleen elämisen arvoisen,
vaati se sitten mitä tahansa.
Minä kykenen, minä onnistun.
Enkä ole sen huonompi kuin kukaan muukaan.

------

Niin paljon kuin olen elämäni aikana
jotain muuta tahtonut olla, juuri nyt tunnen
sen kaiken täysin tarpeettomaksi.
En vain tahtoisi enää esittää muuta kuin mitä olen.

Joskus kauan sitten kadotin sen pienen tytön, jonka hymystä paistoi elämänilo ja onni. Miksi kadotin hänet?
Miksi tuo pieni tyttö katosi jättäen tilalle vain kärsineen ruumiin ja mielen.

Tyhjät ajatukset.
Tunteettomat tunteet.

Miksi hän lähti, minne hän meni?
Tahtoisin saada hänet vielä takaisin.

Yhtenä päivänä serkkuni sanoi: "Millon susta on tullu tommonen?"
Kysyin: "Miten niin? Oonko mä sit muuttunu vai jotenki?"
Hän vastasi: "Noku pienenä olit semmonen happy happy elämä on ihanaa-tyyppi...
Mut susta on tullu tommonen angst..."

Se tuntui kummalta...
Minä? Muuttunut? Milloin?
Tch...
Tiesin sen tosin varsin hyvin.
Niin usein sen olin kuullut...

-------------------------------------------------

"Et rakasta minua kuitenkaan...
Et tule koskaan rakastamaankaan..."

Näin kirjoitin... Ja valitettavasti olin aivan oikeassa.
Ei, en tunne katkeruutta, en vihaa.
En enää kykene siihen...

Rakastan kai liikaa.
Rakastan liikaa vihatakseni.
Rakastan jotten vihaisi.

Rakastan vihan pois. Rakastan sitä miten täydellinen epätäydellinen voikaan olla.
Niinhän sinä itse sanot.
Ettet ole täydellinen.
Että teet liikaa virheitä.
Että et ymmärrä elämää enää.
Mutta minä rakastan sitä.
En välitä virheistäsi.
En sitten tippaakaan.
Kaikki tekevät virheitä.
Ymmärrä se, ole niin kiltti.
Ja vaikket olisi täydellinen, en välitä.
Rakkaus ei ole sitä että löytää jonkun täydellisen ihmisen...
Se on sitä, että näkee ja ymmärtää toisen virheet.
Hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on ja rakastaa kaikesta huolimatta enemmän kuin mitään muuta.


"Rakkaus on kuin sota:
Helppo aloittaa,
Vaikea lopettaa,
Mahdotonta unohtaa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti