lauantai 25. syyskuuta 2010

Maestro, Play the song of my life


Nousen portaita pitkin ullakolle.
Kävelen hämärän huoneen nurkassa sijaitsevalle kaapille ja avaan sen vanhat ovet, jotka vastaavat minulle narahtaen.
Nostan kaapin perältä pölyisen pahvilaatikon ja raotan hieman tuota kirjavaa, pölyn peittämää kantta.
Ne ovat yhä tallessa.

Istahdan lattialle vierelläni tuo samainen pahvilaatikko.
Laatikon uumenista nostan silmieni eteen valokuvan.
Minä ikävöin.
Niin paljon ihmisiä, ystäviä, lähtee matkalla eri suuntaan
Vaikka kuinka koitan pitää kiinni, joskus tiet vain erkanevat, eikä sille voi mitään.
Mutta koskaan minä en heistä aio irti päästää.
He ovat aina sydämessäni, ikuisesti mukanani.

"Monta hymyilevää ihmistä,
Oi kuinka heitä kaipaankaan.
Ilot, surut, unelmat,
sen kaiken pystyi kanssaan jakamaan.

Kiitos heille kaikesta,
Toivon että joskus, vielä tavataan.
"

Hypistelen käsissäni toista valokuvaa ja hymyilen.
Muistan kuinka pienenä tahdottiin niin kovasti olla aikuisia: leikittiin kotia ja kauppaa.
Juostiin ympyrää sateen kastelemalla nurmella ja kaaduttiin maahan nauraen.
Muistan edelleen sen kun revittiin mummin kukkapenkin kukat ja viattomina vietiin ne maljakkoon pöydälle.
Vielä silloin emme tienneet että se ei jatku ikuisesti...

On ilo lapsen verraton,
miks katoavaa vain sekin on?

Liian nopeasti unohtuu aika leikkituokion.

Pian loppuu aika loputon,

ei edes lapsuus ole rajaton.

Leiki, lapsi huoleton,
kun aikaa sulla vielä on.
Naura, juokse, peloton,

nyt maailma sulle avoin on.


Siirrän lapsuusmuistot syrjään.
Nostan laatikosta uuden valokuvan.
Kaksi ihmistä, yksi suudelma, heidän viimeinen kuvansa.
Toivottavasti pääsitte perille.

Tie ehkä pitkä on,
vaivalloinen, pimeä, loputon.

Mut tuulen mukana kulkee, peloton.

Saa siivet selkään, viaton.

Saa vapaana kulkea kahleeton.

Ikuisesti kasvoillaan on
hällä tuo hymy haihtumaton.


Pieni kyynel valahtaa poskelleni kun asetan kuvan takaisin laatikkoon.
Nostan käsiini uuden kuvan.
Hääkuva. Kaksi onnellista ihmistä. Nainen valkeassa mekossa, mies juhlavasti mustissa.
"Tahdon"

Kämmeneni suojassa
on miltei koko maailma.
Sen unelmista rakensin

ja kanssas yhteen kokosin.

Sen enää tahdon sanoa,

"En ketään muuta rakasta.
Mä syliisi sun jään,
loppuelämäksein, lämpimään.
Minä rakastan sinua,
kulta, älä sitä koskaan unohda."


Hymyillen lasken hääkuvan käsistäni.
Laatikossa on enää yksi kuva.

"Ei elämä ole helppoa,
Muttei kukaan niin aio sanoa.
"Ota tai jätä," voi kuulua.
Mutta ennen kuin aiot valita,
ole varma, ettet turhaan aio
elämääsi tuhlata."

Asetan kuvat takaisin laatikon pohjalle ja hymähdän.
Silloin tällöin palaan yhä uudestaan muistoihini;
palaan menneisiin aikoihin, muiden ja minun.

Mitä tahansa oletkaan selkäsi taakse jättänyt, voi jättää sinne lopullisesti.
Mitä tahansa oletkaan kokenut, ei saa estää sinua elämästä.

Älä uppoa ikäviin muistoihin, sillä se sokeuttaa sinut nykyhetkeltä...


Onnea matkallesi
.

Nostan laatikon pohjalta vielä pienen soittorasian.
Puhallan sen koneistoon eksyneen pölyn pois ja kierrän pientä avainta sen pohjassa.
Se herää henkiin.
Soittaa minulle melodiaa, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja.
Soittaa minulle laulun, joka kertoo minusta.
Se on laulu minun elämästäni.

tiistai 21. syyskuuta 2010


Tänään oli tukioppilaskoulutus.

Jotenkin tunnen oloni kovin kotoisaksi tehdessäni sitä hommaa.
Tunnen olevani oikeassa paikassa, kun saan auttaa muita,
vaikka ne "muut" ovatkin aika kiittämättömiä seitsemäsluokkalaisia.
Aivan sama, minä pidän siitä että voin olla avuksi jos joku sitä tarvitsee.
Tahdon olla luotettava ihminen jonka puoleen voi kääntyä tilanteessa kuin tilanteessa.
Minä tahdon auttaa.

Joo, ehkäpä tavoitteeni ovat hieman liian kaukaa haettuja.
Joo, olen ehkä hieman sinisilmäinen maailmassa jossa maailmanparantaja-tyyppejä ei enää arvosteta.
Ehkäpä olen vain pieni tyttö joka tahtoisi muutosta maailmaan, jossa ollaan niin kovin kylmiä ja etäisiä muita kohtaan.
Tahtoisin niin kovasti kääntää ihmisten kylmäkiskoisen suhtautumisen toisiinsa lämpimäksi luottamukseksi.
Minusta kun olisi niin kovin hienoa jos voisimme olla sovussa keskenämme edes hetken.

No jaa, eihän maailmasta saa täydellistä, koska eihän ole mitään, mikä määrittelisi täydellisen.

Mutta ehkäpä joku päivä minunkin työlläni on jokin merkitys.♥