maanantai 11. lokakuuta 2010

This story is called Once upon a december...

Nojaan päätäni käsiini.
En ymmärrä miksi minun täytyy tulla tänne joka päivä katsomaan, kun joku kirjoittaa taululle liidunvalkoisia sanoja, joiden merkitys jää lopulta minulle täysin tuntemattomaksi.
Miksi edes vaivaudun?
Miten kestän tätä?

Vilkaisen eteeni, ja kuin huomaamatta, katseeni kiinnittyy edessäni istuvaan poikaan.
Huokaisen syvään.
Hänen platinan valkeat hiuksensa ja hennosti punertavat silmänsä; ah, ne ovat niin kauniit.
Usein mietin, onko olemassa mitään yhtä kaunista?
Tuntuu kuin voisin ihailla häntä päivät pitkät huomaamatta ajan kulua laisinkaan.
Hänen vaalea ihonsa hohkaa lämpöä.
Mieleni tekisi koskettaa.
Käännän katseeni takaisin pulpetin kanteen hieman pettyneenä itseeni.
Miksi edes mietin tällaista?
Yhtäkkiä näen viereeni ilmestyneen kenkäparin ja katsahdan ylös:
se tuijottaa minua tuimasti lasiensa takaa ja asettaa pöydälleni lapun.
Vastaan hiljaa, kohteliaasti: ”Haista sinä vittu.”
No, eipähän se lappu ole ainakaan yksinäinen.

Päivä tuntuu pidemmältä kuin koskaan.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta häntä.
Ei tämä enää ole normaalia, lopeta heti…
Joka kerta käänsin lopulta katseeni hennosti punastellen pois.
Turhaan edes kuvittelet…

Kello pärähtää soimaan ja luokat tyhjenevät nopeasti.
Valun ulos luokasta muiden mukana etsien katseellani edessäni istunutta poikaa.
”Yo, Sacha, eiköhän mennä,” kuuluvat iloiset sanat takaani.
Vilkaisen taakseni, näen hänen platinan valkeat hiuksensa ja nyökkään hymyillen.
Tungen osan kirjoistani kaappiini ja lämäytän sen vihaisesti kiinni lähtiessäni.
Viikonloppu edessä, voiko enää paremmin mennä?

Astun sisään.
Kopistelen lumisia kenkiäni ovenpieleen ja riisun takkini naulaan.
Ulkona on jäätävän kylmä ja tunnen kuinka silmäripsissäni ollut hento kuura alkaa sulaa ja valuu hitaasti poskilleni.
Se korvannee kyyneleeni.
Kävelen keittiöön katsoakseni, olisivatko äiti ja isä kotona.
Pöydällä odottaa vain lappu, jossa lukee:
”Työmatkalla, palaamme sunnuntaina!
Olkaa kiltisti! äiti ja isä”


Mumisen hiljaa jotain merkityksetöntä ja käännyn hänen puoleensa.
”Äiti ja isä ovat työmatkalla”, sanon.
Huomaan hänen kapeiden, täyteläisten huuliensa venyvän virneeseen.
”Hienoa! Kerrassaan loistavaa!” hän virnistää leveästi.
Hitto hän on kaunis innostuessaan.

Ehkä seitsemännen siiderin jälkeen alkaa vihdoin tuntua joltain.
Vilkaisin häntä ja virnistän hänen juopuneelle olemukselleen.
Olenko sekaisin, vai onko hän kaunis jopa juopuneena?
Naurahdan hieman: ”Ancel, varo tai kaadat vielä viimeisetkin maahan.”
Hän vilkaisee minua hieman kummastuneena, mutta kaatuu sitten selälleen lattialle vetäisten minut mukanaan ja alkaa nauraa
Tunnen hänen alkoholin täyttämän hengityksensä ihollani.
Vahva puna leviää kasvoilleni; liekö syynä alkoholi, vaiko kenties joku muu.
Älä ajattele.




Kannan hänet reppuselässäni yläkertaan ja asetan sängylle nukkumaan.
Kaunis myös nukkuessaan…
Huokaisen syvään katsoessani sängyllä makaavaa olentoa.
Niin kaunista ja keijumaisen siroa poikaa en ollut koskaan nähnyt.
Mieleni tekee ottaa hänet syliini ja pitää lähellä.
Silittää noita platinan valkeita hiuksia ja tuntea sydämensä lyönnit vasten omaani.
Ojennan kättäni häntä kohti, kunnes kuin aseella uhattuna vetäisen sen takaisin.
Lopeta, Et saa. Häntä ei ole tarkoitettu sinulle.

Aamulla herään pääkipuun samaisen huoneen lattialta.
Nousen vaivoin lattialta ja vilkaisen sänkyyn, jossa hän yhä nukkuu.
Hän ei ole menettänyt hitustakaan kauneudestaan.

Hipaisen hänen hiuksiaan.
Yhtäkkiä punertavat silmät katsovat suoraan omiini.
Vedän käteni pois anteeksipyyntöjä mumisten ja astun kauemmas.
Hän katsoo minua intensiivisesti ja minun on pakko lähteä huoneesta.
Ei, hän on liian kaunis ollakseen todellinen.
Liian kaunis minulle.
Ei, en saa koskea.

-

Astun ulos pakkaseen.
Seison paljain varpain roudan jäätämällä maalla.
Pienet lumihiutaleet putoavat poskilleni ja sulavat vedeksi.
Kyyneleitä, joita en koskaan vuodata.
Kiedon käteni ympärilleni.
Minulla on kylmä.

Teen hangelle punaisen lumienkelin.
En enää nouse.
En tahdo enää jatkaa näin.
Tahdon sydämeni ja tunteideni jäätyvän;
Tahdon niiden kuolevan, etten satuttaisi ketään.

Ihmettelen, tältäkö se tuntuu?
Tältäkö tuntuu kuolla?
Tältäkö tuntuu lähteä ja jättää taakseen kaikki?
Tältäkö tuntuu luopua kaikesta?
…se ei tunnu miltään.

Näen enkelin, hän juoksee minua kohti.
Kuulen hänen äänensä.
Se on tuttu ja turvallinen, mutta erotan siitä pelon ja tuskan värit.
”Miksi pelkäät, enkelini?”

Hän tarttuu hartioihini ja ravistaa hieman.
Kylmettyneelle poskelleni putoaa kyynel.
Nyt minäkin pelkään.
-

Avaan silmäni ja näen valkoista.
Valkoisen seinän, valkoisen lattian, valkoisen katon…
”Olenko kuollut?” mietin ääneen.
Vilkuilen ympärilleni: pelkkää valkoista.
Nousen istumaan, mutta vihlova kipu vatsassani ja käsissäni pakottaa minut takaisin makuulleni.
Erotan käsissäni olevat letkut.
Sairaala, olen siis elossa”
”Miksi, Sacha, miksi?”
hän kuiskaa ja purskahtaa itkuun.
Olen aivan hiljaa.
En tahdo hänen olevan surullinen, mutten tiedä mitä vastatakaan.
Katson hetken vierelläni istuvaa enkeliä.
Hän pyyhkii kyyneleitään, muttei pysty pidättelemään niitä.
En tahdo hänen itkevän.
Vedän syvään henkeä ja otan hänen kasvonsa käsieni väliin.
Silitän hänen kyynelten turvottamia kasvojaan peukaloillani.
Olet kaunis.

Minä kuiskaan:
”Minä rakastan sinua, pikkuveli…”

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

this is The World of hate and misery, thanks for the people who live in there.






Tiedän, minä valitan tästä taas, mutta teen sen nyt kuitenkin uudestaan...

Mikä ihme tekee toisesta ihmisestä toisen silmissä jotenkin ala-arvoisemman?
Miksemme voisi hyväksyä toisiamme samanarvoisina?

Mielestäni on säälittävää kieltää ihmistä olemasta oma itsensä.
Se kertoo vain kieltäjän huonosta maailman tuntemuksesta.
Maailmahan on täynnä erilaisia ihmisiä...

Maapallolla on noin 6 miljardia ihmistä, joista yksikään ei ole toisensa kaltainen.
Jokaisella heillä on oma nimensä, oma ulkonäkönsä, sekä omat tapansa toimia ja ajatella.
Ja mielestäni heillä kaikilla on oikeus olla oma itsensä.
Onko kukaan tosiasiassa tarpeeksi suuri ja mahtava kertomaan heille mitä he saisivat olla ja mitä eivät?

Mitä mieltä sinä itse olisit, jos joku tulisi sinulle jokin päivä sanomaan "Sinä et saa olla sinä."
Nielisitkö sinä muka sen purematta?
Antaisitko asian olla?
Voisitteko painaa villaisella sen, että joku juuri käveli sinun ihmisarvosi ylitse kuraisilla, piikkipohjaisilla kumisaappailla?
Lyön vaikka vetoa, ettet voisi.

Siksi kysyn nyt teiltä, ihmiset, miltä teistä tuntuisi, jos teille jonain päivänä tehtäisiin samoin kuin monelle ihmiselle tehdään päivittäin ympäri maailmaa?
Kuinka moni teistä olisi valmis kokemaan sen saman fyysisen ja psyykkisen väkivallan, jonka liian moni homo- tai biseksuaalinen, trans- tai intersukupuolinen, saattaa kokea päivittäin?
Kuinka moni teistä olisi valmis kokemaan maahanmuuttajiin ja vähemmistökansalaisiin kohdistuvan syrjinnän ja ennakkoluulot?

Kuinka moni teistä olisi valmis asettumaan näiden ihmisten asemaan?
En usko että kovinkaan moni.

Siksi minä teen pyynnön, ihan pienen vain.
Minä haluaisin ihmisten kunnioittavan toistensa mielipiteitä ja aatteita.
Tahtoisin meidän pystyvän katsomaan asioita erilaisista näkökulmista.
Minä pyydän että kenenkään ei enää tarvitsisi kärsiä vain siksi, että on oma itsensä.



En nyt tarkoita sanoillani sitä, että hyväksyisin rikollisuuden ja pedofiliat sun muut ihmisarvon nimissä, sillä nehän loukkavat sitä!
Älkää siis ymmärtäkö väärin räiskyviä sanojani.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Big girls don't cry... or do they?


Itkeminen on täysin luonnollista kaikille meille.
Voit itkeä ilosta, surusta, onnesta, kivusta...
Meillä on monia syitä itkeä, eikä yksikään niistä ole toista vähäpätöisempi.

Joskus voimme ajatella, että on tyhmää itkeä,
mutta oikeastaan kyyneleet kertovatkin yllättävän paljon.
Joskus ajattelin: "Jos itken, he näkevät mitä tunnen."
Siten yritin kai piilottaa ja suojella itseäni itseltäni.
Minä pelkäsin, että joku näkee kyyneleideni kautta kuinka paljon minuun oikeasti sattui.
Luulin ettei minulla ole pakokeinoa.
Luulin olevani yksin.
Yksi kyynel riitti paljastamaan kaiken ja tässä minä nyt olen.
Hengissä.


Usein syynä siihen voi olla myös joku muu ihminen.
Läheisen tuska on raskas kannettava myös kuuntelijalle.
Niin se on joskus myös minulle.
Itken, koska pelkään jotain tapahtuvan tälle henkilölle, jolla on vaikeaa.
Itken huolesta ja pelosta tulevaisuutta kohtaan, vaikka luotan heidän omaan kykyynsä hallita tilannetta.
Mutta pelkään, koska tiedän että aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi.
Silloin minä itken.

Aina kyyneleet eivät tarkoita surua tai tuskaa.
Niillä voi ilmaista myös onnea ja iloa.
Joskus huomaan kyyneleiden kirpoavan silmiini kun nauran.
Silloin tunnen olevani erityisen iloinen.
Sellaisina hetkinä itken siksi, että tunnen minulla todella olevan aihetta iloon ja nauruun.
Minulla on oikeus siihen.
Kaikilla meillä on.

Kyyneleiden syyn ei tarvitse olla täynnä negatiivisia asioita.
Minä myönnän itkeväni hyvin usein onnesta.
Minulle onni merkitsee ystäviä, omaa rakasta ja perhettä, ja
joskus todellakin muistan etten olisi mitään ilman heitä.
Silloin itken, itken onnesta.
Itken, koska tunnen olevani onnellisin ihminen koko maailmassa kun minulla on heidät.