maanantai 11. lokakuuta 2010

This story is called Once upon a december...

Nojaan päätäni käsiini.
En ymmärrä miksi minun täytyy tulla tänne joka päivä katsomaan, kun joku kirjoittaa taululle liidunvalkoisia sanoja, joiden merkitys jää lopulta minulle täysin tuntemattomaksi.
Miksi edes vaivaudun?
Miten kestän tätä?

Vilkaisen eteeni, ja kuin huomaamatta, katseeni kiinnittyy edessäni istuvaan poikaan.
Huokaisen syvään.
Hänen platinan valkeat hiuksensa ja hennosti punertavat silmänsä; ah, ne ovat niin kauniit.
Usein mietin, onko olemassa mitään yhtä kaunista?
Tuntuu kuin voisin ihailla häntä päivät pitkät huomaamatta ajan kulua laisinkaan.
Hänen vaalea ihonsa hohkaa lämpöä.
Mieleni tekisi koskettaa.
Käännän katseeni takaisin pulpetin kanteen hieman pettyneenä itseeni.
Miksi edes mietin tällaista?
Yhtäkkiä näen viereeni ilmestyneen kenkäparin ja katsahdan ylös:
se tuijottaa minua tuimasti lasiensa takaa ja asettaa pöydälleni lapun.
Vastaan hiljaa, kohteliaasti: ”Haista sinä vittu.”
No, eipähän se lappu ole ainakaan yksinäinen.

Päivä tuntuu pidemmältä kuin koskaan.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta häntä.
Ei tämä enää ole normaalia, lopeta heti…
Joka kerta käänsin lopulta katseeni hennosti punastellen pois.
Turhaan edes kuvittelet…

Kello pärähtää soimaan ja luokat tyhjenevät nopeasti.
Valun ulos luokasta muiden mukana etsien katseellani edessäni istunutta poikaa.
”Yo, Sacha, eiköhän mennä,” kuuluvat iloiset sanat takaani.
Vilkaisen taakseni, näen hänen platinan valkeat hiuksensa ja nyökkään hymyillen.
Tungen osan kirjoistani kaappiini ja lämäytän sen vihaisesti kiinni lähtiessäni.
Viikonloppu edessä, voiko enää paremmin mennä?

Astun sisään.
Kopistelen lumisia kenkiäni ovenpieleen ja riisun takkini naulaan.
Ulkona on jäätävän kylmä ja tunnen kuinka silmäripsissäni ollut hento kuura alkaa sulaa ja valuu hitaasti poskilleni.
Se korvannee kyyneleeni.
Kävelen keittiöön katsoakseni, olisivatko äiti ja isä kotona.
Pöydällä odottaa vain lappu, jossa lukee:
”Työmatkalla, palaamme sunnuntaina!
Olkaa kiltisti! äiti ja isä”


Mumisen hiljaa jotain merkityksetöntä ja käännyn hänen puoleensa.
”Äiti ja isä ovat työmatkalla”, sanon.
Huomaan hänen kapeiden, täyteläisten huuliensa venyvän virneeseen.
”Hienoa! Kerrassaan loistavaa!” hän virnistää leveästi.
Hitto hän on kaunis innostuessaan.

Ehkä seitsemännen siiderin jälkeen alkaa vihdoin tuntua joltain.
Vilkaisin häntä ja virnistän hänen juopuneelle olemukselleen.
Olenko sekaisin, vai onko hän kaunis jopa juopuneena?
Naurahdan hieman: ”Ancel, varo tai kaadat vielä viimeisetkin maahan.”
Hän vilkaisee minua hieman kummastuneena, mutta kaatuu sitten selälleen lattialle vetäisten minut mukanaan ja alkaa nauraa
Tunnen hänen alkoholin täyttämän hengityksensä ihollani.
Vahva puna leviää kasvoilleni; liekö syynä alkoholi, vaiko kenties joku muu.
Älä ajattele.




Kannan hänet reppuselässäni yläkertaan ja asetan sängylle nukkumaan.
Kaunis myös nukkuessaan…
Huokaisen syvään katsoessani sängyllä makaavaa olentoa.
Niin kaunista ja keijumaisen siroa poikaa en ollut koskaan nähnyt.
Mieleni tekee ottaa hänet syliini ja pitää lähellä.
Silittää noita platinan valkeita hiuksia ja tuntea sydämensä lyönnit vasten omaani.
Ojennan kättäni häntä kohti, kunnes kuin aseella uhattuna vetäisen sen takaisin.
Lopeta, Et saa. Häntä ei ole tarkoitettu sinulle.

Aamulla herään pääkipuun samaisen huoneen lattialta.
Nousen vaivoin lattialta ja vilkaisen sänkyyn, jossa hän yhä nukkuu.
Hän ei ole menettänyt hitustakaan kauneudestaan.

Hipaisen hänen hiuksiaan.
Yhtäkkiä punertavat silmät katsovat suoraan omiini.
Vedän käteni pois anteeksipyyntöjä mumisten ja astun kauemmas.
Hän katsoo minua intensiivisesti ja minun on pakko lähteä huoneesta.
Ei, hän on liian kaunis ollakseen todellinen.
Liian kaunis minulle.
Ei, en saa koskea.

-

Astun ulos pakkaseen.
Seison paljain varpain roudan jäätämällä maalla.
Pienet lumihiutaleet putoavat poskilleni ja sulavat vedeksi.
Kyyneleitä, joita en koskaan vuodata.
Kiedon käteni ympärilleni.
Minulla on kylmä.

Teen hangelle punaisen lumienkelin.
En enää nouse.
En tahdo enää jatkaa näin.
Tahdon sydämeni ja tunteideni jäätyvän;
Tahdon niiden kuolevan, etten satuttaisi ketään.

Ihmettelen, tältäkö se tuntuu?
Tältäkö tuntuu kuolla?
Tältäkö tuntuu lähteä ja jättää taakseen kaikki?
Tältäkö tuntuu luopua kaikesta?
…se ei tunnu miltään.

Näen enkelin, hän juoksee minua kohti.
Kuulen hänen äänensä.
Se on tuttu ja turvallinen, mutta erotan siitä pelon ja tuskan värit.
”Miksi pelkäät, enkelini?”

Hän tarttuu hartioihini ja ravistaa hieman.
Kylmettyneelle poskelleni putoaa kyynel.
Nyt minäkin pelkään.
-

Avaan silmäni ja näen valkoista.
Valkoisen seinän, valkoisen lattian, valkoisen katon…
”Olenko kuollut?” mietin ääneen.
Vilkuilen ympärilleni: pelkkää valkoista.
Nousen istumaan, mutta vihlova kipu vatsassani ja käsissäni pakottaa minut takaisin makuulleni.
Erotan käsissäni olevat letkut.
Sairaala, olen siis elossa”
”Miksi, Sacha, miksi?”
hän kuiskaa ja purskahtaa itkuun.
Olen aivan hiljaa.
En tahdo hänen olevan surullinen, mutten tiedä mitä vastatakaan.
Katson hetken vierelläni istuvaa enkeliä.
Hän pyyhkii kyyneleitään, muttei pysty pidättelemään niitä.
En tahdo hänen itkevän.
Vedän syvään henkeä ja otan hänen kasvonsa käsieni väliin.
Silitän hänen kyynelten turvottamia kasvojaan peukaloillani.
Olet kaunis.

Minä kuiskaan:
”Minä rakastan sinua, pikkuveli…”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti