lauantai 31. joulukuuta 2011

Survive a New Year.

408854_2130978892851_1797386162_1362838_928754598_n_large

It's time to celebrate the New Year.
It's time for new beginning, dreams and hopes.
It's time to give a chance to a change.
Because every year is different,
And to make this one the best, you must believe in yourself and your choices.

Love Life,
Live Without Regrets,
Laugh Through The Days,
Breathe In And Break Free.

And instead of "Happy New Year" I'll say
Survive a New Year.

Tumblr_lvzioyjkrg1qbfhnao1_500_large

perjantai 30. joulukuuta 2011

We are only those headless cockroaches on the gameboard.

Nolla Kolme Nolla Yksi Kahdeksan Kaks.388960_2210951602398_1505730187_31849537_806587338_n_large

Niinhän ne väittää.
Että elämä ei ole elämää ilman dramatiikkaa.
Sitä sitten hiljalleen tottuu tähän kun mikään ei mene niinkuin suunnittelee.

Mikä siinä on kun ihminen tekee vasten kaikkea mitä järki sanoo?
Olisihan se aina huomattavasti helpompaa, jos ajattelisimme kaiken tarkkaan ja valmiiksi säästyäksemme yllätyksiltä ja riskeiltä.
Kaikki olisi niin järjestelmällistä.
Kaikki menisi niinkuin pitäisi.
Kaikki olisi hyvin...
vai olisiko?

Jos emme ottaisi riskejä, emme voisi voittaakaan mitään.
"Anna mä elän mun omaa elämää-"

Shit happens to everyone.
Nothing goes like it "should" go.
Fuck you, destiny, I've got my own plans.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Psssst.... Näin niinkuin joulun kunniaksi blogiani voi toki seurata myös bloglovinin kautta!♥


Follow my blog with Bloglovin

lauantai 24. joulukuuta 2011

Näin Sydämeeni Joulun Teen.




Täten tahdon ilman sen suurempia hienouksia ja koristuksia todeta Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille teille, niin vierailijoille kuin aktiivisemmille lukijoilleni♥


ps.384163_1706530600672_1760272780_814177_2032553297_n_large

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Tired but a damn happy one.

Kuppi teetä, "Istuin Piedrajoen Rannalla ja Itkin" ja meikittömät kasvot.

Tumblr_lsrrzva5b61qh0wlwo1_500_large

Olen niin väsynyt.
Koulu ja pimeys ovat totaalisesti tehneet tehtävänsä jälleen kerran...
Mutta ollakseni rehellinen, tällä kertaa tämä vuosittain toistuva väsymys on jotenkin erilaista.


En ole ahdistunut.


Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin makasin keittiön lattialla ja tuijotin täysin ilmeettömänä kattoon.
Mieleni teki itkeä, sillä olin sanoinkuvaamattoman helpottunut...
Minun ei tarvinnut oikeasti enää tehdä mitään:
Sain rauhoittua.
Sain hengittää.

Sain vain olla.

Se oli vapauttavaa.
En edes muista milloin olisin ollut näin rauhallinen enkä lainkaan ahdistunut mistään...
Tunnen oloni tavattoman onnelliseksi kamalasta väsymyksestäni huolimatta.
Mieleni on avoin, edessäni kuppi sitruunaista, vihreää teetä, ja hyvä kirja.
Uskallan katsoa tulevaan...
Enkä pelkää elää.

Ps. Tänään tajusin noustessani jälleen kerran yleisön eteen, että minä oikeasti rakastan laulaa.


maanantai 19. joulukuuta 2011

You know who I'm in love with, read the first word.

Arvaa mitä?
Aloin kirjoittamaan tähän listaa asioista, joita sinussa rakastan.
Sain äärettömän pitkän listan täynnä yksittäisiä asioita, palasia sinusta.

Palasia sinusta? Mutta minähän rakastan sinua kokonaisena.

Mietin pitkään mitä kirjoittaisin. 
Jokainen lause alkoi sanalla "rakastan".
Käsiäsi, ihosi tuoksua, ääntäsi, silmiäsi, suutasi, tekojasi, hiuksiasi, sanojasi...
Listasta ei millään meinannut tulla loppua.
Sitten tajusin, että eihän siitä koskaan tulisikaan loppua...

Tumblr_lss4mou6nh1qcgk6ro1_500_large


Sillä minähän rakastan sinussa juuri sinua.♥

torstai 15. joulukuuta 2011

At least it's not jingle bells...

Elivihdoin ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen sain käsiini tämän kyseisen äänitteen jonka teosta on pitkälti se 1,5 vuotta, joka ei vain ole saanut valmistuttua ja kulkeuduttua käsiini yhtään tämän nopeammin...

Nyt se sitten tuli, eli tässä siis meidän pikku-bändimme cover Metallican Nothing Else Mattersista!

Olette pyydelleet sitä laulujuttua joten tässä nyt tämmöne pieni kun en ole ehtinyt/kehdannut mitään huonolaatuisia videopostauksia laitella....

Sovitaan että tämä on sitten vaikka joululahja teille lukijoille, okei?♥

Taustasta siis voimme kiittää Kassua, Eetua ja Joonasta, rakkaita soittajapoikiani♥


Oh please enjoy!♥

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Come on now, it's Christmas time!

375491_201761813241162_165702466847097_429131_62906370_n_large

Olenko aino josta tuntuu kuin aika kulkisi todella nopeasti?
Joulu on nimittäin jälleen ovella ja tuntuu kuin edellisestäkin olisi vuoden sijaan vain pieni hetki!

Jokainen joulu tuo tullessaan samat ongelmat: joulusiivouksen, lahjastressin (ja sen mukana mahdollisesti tulevan lompakko-konkurssin), jouluvalo-migreenin, sekä ylisoitetuista joululauluista johtuvan ärsytyksen.
Tämä kaikki liittyy vain joulun pinnalliseen, muoviseen puoleen, jonka tarkoitus on tehdä rahaa isoille herroille, jotka pyörittävät valtavaa Joulu-nimistä bisnestä.
Miksi joulusta on tullut materialistinen?

Mielestäni jouluvalot ovat ärsyttäviä.
Mielestäni joululaulut ovat menettäneet merkityksensä.
Mielestäni muovin ei kuuluisi korvata joulun merkitystä.
Mielestäni tällainen ei ole joulu.

Joulun kuuluisi olla rakkauden, välittämisen ja yhdessäolon merkitystä korostava juhla. Joulun pitäisi tuoda meidät lähemmäs perhettämme ja ystäviämme, ja saada ymmärtämään kuinka paras lahja jonka voimme koskaan saada onkin juuri se toinen, ehkäpä vierelläsi oleva ihminen.
Läsnäolo, läheisyys, yhdessäolo... Sitä joulu minun mielestäni on!

"Sillä rakkaus on parasta, mitä ihmissydämessä voi kasvaa"

Siksi tahdon omistaa tänä jouluna juuri nämä sanat ystävilleni ja läheisilleni:
Te olette paras lahja, jonka olen koskaan saanut.♥


lauantai 10. joulukuuta 2011

Slow, Love, Slow

Jatkuvalla toistolla Nightwishin uusinta.

1334967-10-1323374950912_large

Perhosia vatsassa, suloisia sanoja.

Katulampun loiste, lumihiutaleita ympärillä.

Sinä todella luotat minuun?

Todellisuuden pakoilua, romanttista sanaleikkiä, ei realismin häivääkään.



"Minulle riittää että saan ottaa sinua kädestä ja tuntea että olet oikeasti tässä."





keskiviikko 7. joulukuuta 2011

tiistai 6. joulukuuta 2011

lauantai 3. joulukuuta 2011

Veronika decides to die.

"Kuolema oli lempeä, tuoksui viinille ja hyväili hänen hiuksiaan."

Veronika, nuori ja kaunis nainen päättää kuolla. Hänellä on elämä edessään, koulutus, työpaikka, rakastavat vanhemmat...
Mutta mikä saa ulospäin täydelliseltä vaikuttavan elämän omaavan nuoren naisen yrittämään unilääkkeillä hyvin suunniteltua itsemurhaa nunnaluostarin yläkerrassa sijaitsevassa vuokrahuoneistossa?
Jokaisella on syynsä, niin vain on tapana sanoa, mutta teoksessaan Coelho käsittelee mielenterveyttä hieman erilaiselta kantilta kuin yleensä tehdään.
Mielisairaalan seinien sisään suljettujen, yhteisön hulluiksi luokittelemien ihmisten elämäntarinat tekevät teoksesta elävän ja koskettavan kokemuksen, joka avaa hieman paremmin ihmiselämän syvimpiä solmuja itsekullekin.

Tumblr_l3ligrex1p1qc7sp0o1_500_large

Mitä hulluus oikeastaan on, kysyvät henkilöt yksi kerrallaan.
Ihmiset pelkäävät tätä hulluutta.
Ovatko mielenterveyden häiriöt, kuten masennus, paniikkihäiriö tai skitsofrenia, hulluutta?
Vai ovatko ne vain pakokeinoja, asioita jotka syntyvät kun ihminen ei tahdo olla jotakin jota muut olettavat hänen olevan?

Ympäristön paine yksilöä kohtaan on valtava.
Pitäisi olla pätevä, tehdä kuten käsketään, käyttäytyä kuten normit sanovat.
Täytyisi olla normaali.
Mutta mitä on olla normaali?

Päivät koostuvat rutiineista.
Rutiinit ovat ihmisen itsensä luomia normeja jotta kaikki näennäisesti tarpeellinen tulisi päivän aikana tehtyä, koska niin vain on.
Ihmisillä on loputtomasti rutiineja, joita he suorittavat koska heidän oletetaan tekevän näin.
On totta, että ilman rutiineja, aikatauluja ja sääntöjä yhteisö ei kaiketi toimisi alkuunkaan.

Mutta onko "oikein" eläminen juuri se mitä sinä haluat?

Tumblr_kwiteocvib1qa0na7o1_400_large


Kaikki tiedämme, että kellot kulkevat myötäpäivään koska niin on sovittu.
Kaikki tiedämme, että tieto- ja kirjoituskoneissa on QWERTY-näppäimistö, koska niin on sovittu.
Kaikki tiedämme miten elämässä täytyy toimia, koska niin on sovittu.
Nämä asiat ovat meistä normaaleja.
Ihmiset pelkäävät asioita, jotka eivät kuulu kategoriaan normaali.
Siksi ihmiset peittävät kukin oman erilaisuutensa, pyrkivät mukautumaan ympäristön normeihin, vaikka sydän sanoisi muuta.
Sitten mietimme "mitä mieltä on elää elämää jota ei tahdo elää?"
Lopulta kuolemme hitaasti sisältä.

Veronikan tarina sai minut ajattelemaan, että ehkäpä on parempi olla juuri se mitä itse tahtoo.
On parempi olla se jokaisen sisällä asustava pieni "hullu", kuin ahtaaseen muottiin työnnetty normaali ihminen.
Mutta onko väärin tehdä toisin?
Onko väärin olla hieman hullu ja elää elämää, joka tuntuu omalta ja tekee ihmisen onnelliseksi?

Ei minusta.

perjantai 25. marraskuuta 2011

At Least We Live Today.


Mitä tehdä kun elämä on liian ahdistavaa ja kaavamaista?


Kaipa jokaisella on näitä päiviä.
Sellaisia, joina tuntee elämän olevan vain merkityksetöntä suorittamista.

Heräät
menet kouluun
opiskelet
tulet kotiin
menet nukkumaan.

Ja sama aina vain uudestaan ja uudestaan, päivä toisensa jälkeen.
Päivä kerrallaan, samaa toistaen...
En edes ole varma kuinka kauan vuodet ovat muistuttaneet toisiaan näin paljon.
Samat murheet, samat haavat, samat kasvot ja sanat, kaikki toistavat itseään viikko viikolta, tunti tunnin perään, samaa tarinaa kertoen.

Liitutauluille kirjoitetut valkoiset sanat, asfalttiin hukutettu kylänraitti keltaisten katulamppujen loisteessa, sisämaan iltatuuli kasvoillani, kahvinkeittimen suhina aamuisin...

Entäpä jos tahtoisin tehdä jotain toisin?
Entäpä jos tahtoisin muuttaa jotain?
Saisinko minä tehdä niinkuin itse haluan?
Voisinko tehdä itsestäni onnellisen?

Lentää, paeta, aloittaa alusta...

Saisinko vihdoin elää?

lauantai 19. marraskuuta 2011

Be Better Than You Were Yesterday.

Olipa kerran minä.

Eräänä tylsänä lauantai-iltana avasin mustan laatikon, jonka olin juuri kaivellut taiteilijakaappini pimeimmästä nurkasta.
Pyyhkäisin pölyt pois laatikon päältä ja avasin sen poimien pohjalta muutaman vanhan hajuvesipullon.

Tunsin alusta asti tutun tuoksun, joka vahvistui, kun tartuin kulmikkaan, sinisen hajuvesipullon korkkiin hellästi nykäisten sen irti.
Tuo sama tuoksu täytti jokaisen aistini...

Inho, viha, katkeruus ja suru.
Eiköhän tuo riitä kuvaamaan, miltä tämä hajuvesi tuoksuu,
tuoksui jo silloin....

Tuoksu toi mieleeni erään tytön, tytön jota joskus rakastin.




Ostin tuoksun lomaillessani Kanariansaarilla vuosi tai pari sitten.
Minä vihasin itseäni, vihasin häntä ja välillämme olevia valheita.

Vihasin niin paljon, että se tunne kai pinttyi tähän tuoksuun, jonka jälkituoksu muistuttaa makeaa savuketta, jota espanjalaisilla naisilla on tapana polttaa...

Minulle tämä viaton ranskalainen parfyymi tuoksuu valheilta.
Inhoan tätä tuoksua, inhoan mitä kaikkea se saa minut ajattelemaan, inhoan pullon sinistä väriä ja kaikkia sen tuoksu seuranani ajattelemiani ajatuksia.

Sekavia ajatuksia totta tosiaan...

Tämä tuoksu saattoi minut miltei hautaani.

torstai 17. marraskuuta 2011

MYCKET BRA!♥


Voi kauhistus...

4000 kävijää!♥

Voi hyvänen aika, ette ymmärräkään kuinka onnellinen olen nyt...
Kiitos kaikille jotka ovat vaivautuneet vilkaisemaan blogiani...

Ja erityinen kiitos LUKIJOILLE, uusille ja vanhoille!
Vähän vaille kaksi vuotta ja näin paljon käviöitä ai että rakastan teitä kaikkia♥

TUHANNET KIITOKSET!!!♥

Toivottavasti pystyn miellyttämään teitä jatkossakin mietteilläni :)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Daddy's Girl.

Nyt on elämäni kuudestoista isänpäivä.

"Isäni on tyhmä ja ärsyttävä.
Isäni on laiska ja tylsä.
Isäni ei koskaan kuuntele minua.
Isäni ei ymmärrä minua.
En tarvitse häntä..."


Kaikki tietävät nuo tunteet, sillä jokainen tuntee joskus niin.
Joskus suhteet vanhempiin saattavat olla hyvinkin kivikkoiset, mutta hekin ovat vain ihmisiä kuten sinä ja minäkin. Tänä isäinpäivänä minä tahdon kiittää minun omaa isiäni, joka kaikesta kiukuttelustani ja typeryyksistäni huolimatta rakastaa minua.

Isä korjasi pyöräni pienenä. Isä potki kanssani jalkapalloa. Isä kertoi iltasadut, peitteli ja halasi ennen kuin palasi takaisin työmaalle toiselle puolen Suomenmaata. Isä opetti ja teki kanssani paljon tärkeitä asioita, joista tulen olemaan kiitollinen ikuisesti...

Mutta kaikkein tärkeintä minulle on, että
Isä hyväksyi minut tällaisena kuin olen.

Vaikka isi on aina töissä, kiukuttelee yhtä paljon kuin teini-ikäinen PMS-oireista kärsivä tyttö ja käyttäytyy joskus typerästi, niin
Hän on minun oma rakas isi.

Isäni on rohkea.
Isäni on vahva ja ahkera.
Isäni on jännittävä ja huumorintajuinen.
Isäni on aina läsnä ja auttaa jos tarvitsen apua.
Isäni on minulle tärkeä.

Isäni on maailman paras isä.

Hyvää isäinpäivää isi!♥

tiistai 8. marraskuuta 2011

Red

Kauniit pienet askeleet ensijään pinnalla,

Hän tanssii, kuulee tuulen kuiskaukset hiuksissa.
Hienoiset jääkiteet silmissään, kaukana on maailma.
Sävel, liike, tarttuu mekkoonsa valkeaan.
Ei tunne pelkoa, ei vaaraa aavista.
Askel, askel, pyörähdys, pian pohja katoaa.
Kylmä kiertyy ympärille, syö lapsen kokonaan.

Hän avaa silmänsä...

Ei enää tanssikaan.







I'm shivering in the rain that began to fall
Without holding an umbrella
Because I'm afraid of knowing loneliness
I wanted you and yet I cannot see something
like a red string
because I cannot undo
my longing for you

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sometimes turning back ain't the right choice.

Maailmassa on paljon asioita, joita ei vain tunnu saavan sanotuksi.
Yksi niistä on Anteeksi.


Usein ihmiset pyytävät anteeksi pahoitettuaan toisen mielen tai satutettuaan toista jollain tapaa. Liian usein kuitenkin anteeksipyyntö jää kokonaan sanomatta.
Miksi se on niin vaikeaa?

Miksi niin yksinkertainen sana on niin kovin vaikeaa saada suustaan?
Miksi virheen myöntäminen ja toisen edessä nöyrtyminen on vain niin hankalaa?
Luulisi nyt, että selvän virheen tehdessään osaisi ja ymmärtäisi korjata sen niinkin yksinkertaisella tavalla kuin "anteeksi"!

Joskus unohdamme, joskus jätämme tarkoituksella sanomatta.
Ylpeys, välinpitämättömyys, viha...
Mikä estää meitä sanomasta sitä pientä sanaa?

Pelko, että vilpitöntä anteeksipyyntöä ei hyväksytä?

Mikä syy lieneekään, on kuitenkin syytä aina muistaa, miten suuri merkitys tuolla yhdellä pienoisella sanalla onkaan ja kuinka tärkeää on aina muistaa se tilanteessa kuin tilanteessa. Vain tuolla yhdellä pienellä, rehellisellä sanalla voidaan välttyä niin paljon suuremmilta vahingoilta...

Kiltit... Muistakaa se.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Россия, Карелия

Tosiaan, käväisin Karjalan Tasavallassa itärajan tuolla puolen! Taidan tosiaankin jättää tämän merkinnän kuvapostaukseksi vailal sen suurempia ja hienompia selittelyjä, sillä uskon että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa :)
Toki niistä saa kysyä ja aina vastaan, I promise!
PS ANTEEKSI ETTÄ TÄMÄ ON IHAN HELKKARIN MYÖHÄSSÄ!1♥

Ps. Perinteinen Reissupoppoo koossa! (Minä, Repa, Pake, Tuomo, Veera, Jatta ja Emppu♥)






Eemeli ja Taru♥




Porukka oli loistava, reissu oli loistava, paikalliset ihania, I HOPE WE'LL SEE AGAIN♥

I'm guaranteed to run this show.

Se tunne iskee aina suoraan päin kasvoja.

Olette siinä, tiedän sen.
Olette siinä aina, kun tarvitsen teitä, aina kun tarvitsen apua tai tukea.
Olette vierelläni, ettekä jätä minua.
Olette lähellä, mutta silti niin kaukana.

Minun päässäni tämän kovan kuoren alla asuu pieni tyttö, joka on yksinäinen.

Ihmisiä, loputtomasti ihmisiä...
Kaikki nämä ovat vain niin merkityksettömiä.
Kukaan heistä ei ole se, joka pyyhkisi pois ahdistukseni ja yksinäisyyteni.
Olen yksin, koska kukaan ei ymmärrä että minä olen minä.
Minua ei voi hyväksyä näin, ei kukaan rakasta ihmistä, joka eräänä aamuna saattaa herätä huomaamaan, että elämä ei olekaan elämisen arvoinen.
Kukaan ei jaksa sitä, minä en jaksa sitä.

Katson peiliä, mittailen katseellani ja totuttaudun ajatukseen, että peilistä takaisin tuijottava hahmo on oikeasti minun oma kuvajaiseni.
Pidän siitä, en pidä siitä, pidän siitä, en pidä siitä...

Mutta kuka kiinnostuisi ihmisestä, jonka mielestä ei koskaan voi olla varma?
Joinain hetkinä olen rohkea ja sosiaalinen, kaunis ja viisas, toisina taas olen maailman rumin ja turhin ihminen, joka ei kaipaa muiden läsnäoloa sillä pelkää tulevansa satutetuksi jälleen kerran...
Minä pelkään rakastua, minä pelkään että minuun rakastutaan.
Pelkään etten voi olla se ihminen joka odotetaan olevan.
Pelkään etten kykene olemaan se ihminen...

Pelkään etten kelpaa tällaisena kuin olen.


...Saisin tähän loppuun paljonkin kauniita sanoja, mutta tajusin, että voin saada sen kaiken yhteen lauseeseen:

Tahdon jonkun, jota rakastaa ja joka rakastaa minua tällaisena kuin olen.

lauantai 5. marraskuuta 2011

What's enough? Nothing.

Jos saisin mitä haluaisin...
Olisinko koskaan tyytyväinen?



Ihminen on outo olento.
Sitä vain haluaa ja haluaa...
Ja kun sen saa, haluaa lisää ja enemmän.
Haluaa kunnes ei ole enää mitään haluttavaa.
Haluaa vaikkei haluaisikaan.
Ja jos saa jotain mitä ei halua, oli se kuinka hienoa tahansa, sitä ei osaa arvostaa.
Ja jos ei saa mitä haluaa, sitä ei tahdo hyväksyä.
Mitä järkeä tässä on...

Ihminen haluaa, ja kun sen saa, ei ole tyytyväinen.
Tahtoo lisää, enemmän ja suurempaa.
Mikään ei vain riitä...
Olemme ahneita.

Emme koskaan ole tarpeeksi rikkaita, kauniita, taitavia...
Emme koskaan ole tarpeeksi, sillä mikään ei enää riitä.
Tahdomme omistaa, näyttää että me kykenemme hallitsemaan itseämme ja ympäristöämme.
Tahdomme todistaa jotain maailmalle, ja kuvittelemme sen tuovan meille onnen...
Vaikka kaiken sen takana onkin vain ahneus ja jokaisen ihmisen itsekäs halu tulla aina vain itseään suuremmaksi.

torstai 3. marraskuuta 2011

just a small thought...

Kotona jälleen...
Enkä viihdy yhtään.

Miksi en viihdy tässä pienessä kylässä: paikassa, jonka pitäisi olla koti?

On asioita, joita täällä vihaan.
On ihmisiä, joita täällä vihaan.
Tämä paikka muistuttaa minua kaikista niistä haavoista, jotka olen täällä saanut, ja joista en tule koskaan pääsemään eroon.

Tämä paikka muistuttaa minua omasta heikkoudestani;

siitä, etten vain kykene elämään.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Hello Riga!♥

Rakkaat lukijat, tähän päivittelyyni tulee nyt semmoinen noin viikon tauko (vaikken ole kovin ahkera muutenkaan), sillä lähden Riikaan♥ Lukio järjestää yristäjyys- ja kansainvälisyyskurssin porukoille reissun Latviaan, sillä koulumme on mukana eräässä kansainvälisyysprojektissa jonka kautta hommaan saatiin apurahoja :)))

Pikaisiin näkemisiin, rakkaudella Roxy♥




sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Memories, Oh Memories pt. 3


Don't say goodbye,
'cause saying goodbye means leaving
and leaving means forgetting.


Minä itken.
En näe kyyneleiltäni mitään.
Toivon vain että kaiken tämän saisi kelattua taaksepäin ja korjattua.
Toivon että huomenna hymyilisit minulle jälleen.
Mutta tiedän että niin ei tule käymään.

Istuin paikallani.
Käteni tärisivät puristaessani hiljaa mustan mekkoni helmaa.
Paljon kauniita sanoja soljui korvieni ohitse, en välittänyt niistä;
yksikään niistä ei todellisuudessa riittänyt kuvailemaan sinua.

Sinua rakastettiin paljon, sen tunsi kaikkialla ympärillään.
Olit ystävällinen kaikille ja aina lähellä, jos joku tarvitsi apua.
Sinä ojensit kätesi kaikille...
Mutta yksikään käsi ei ollut riittävä pelastamaan sinua.

Olin kai tarpeeksi vanha ymmärtämään, sillä tuijotin kyynelsilmin tyhjyyteen korkeakattoisen kirkon puisella penkillä kuunnellen hiljaa puhetta toisensa jälkeen.
Värssyjä, runoja, lyriikoita, muistoja.
Kaikki lähellä mutta silti niin kaukana.
Sinä olit kaukana.
Sinä olit poissa.

Pudotin ruusun perääsi, itkin.
Kaunis verenpunainen kukka peittyi hiljalleen hiekkaan mukanasi.
Leuto kesätuuli kävi läpi ihmisten ja lennätti sinut hiljaa pois...


Kukkia, loputtomasti kukkia ja muistokortteja.
Pienten hautakynttilöiden kelmeä loiste siveli niiden värejä lämmöllään...
Oli aivan hiljaista.

Nyt siitä on jo kuusi vuotta.

Hyvää yötä, Mummi,
Toivottavasti sinun on hyvä olla siellä.





lauantai 22. lokakuuta 2011

Thank you so much

wow... Yli 3 700 käyntiä...
Kiitos kaikille, jotka olette vain kerta toisensa jälkeen jaksaneet klikata blogini osoitetta ja vilkaista postaukseni vaikka ne ovatkin usein olleet sisällöltään mitä sattuu...
Kiitos myös heille, jotka eivät välttämättä innostuneet seuraamaan, mutta ovat edes vaivautuneet vilkaisemaan.

Vilpitön kiitokseni teille kaikille.
Toivottavasti en petä teitä jatkossakaan.

Ps. Tästä postauksesta saa kiittää randomin helsinkiläisen taloyhtiön asukasta joka ei ollut suojannut wlan-yhteyttään salasanalla, ja rakasta nokia N8 puhelintani, joka vastoinkäymisistä huolimatta julkaisi tämän postauksen. Syvimmät kiitoksen.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kiss the silent night air and feel free.



Loma, vihdoinkin... Tätä on odotettu niin pirun kauan.


Koulua läksyjä työtä kiirettä raskaita silmäluomia väsymystä masennusta epätoivoa...

Siitä on pienet tytöt tehty, niin myös minä.
Oikeastaan kiire on vain ajankäytön huonoa organisointia ja turhaa vähäisten päivän sisältämien tuntien täyteen buukkaamista.
Eihän siinä ole mitään järkeä.
Tajusin sen nyt.

Olen ollut lomalla mahtavat 2 päivää.
Vetäydyin ystävän kanssa Keski-Suomen havumetsiin, pienen lammen rannalle jossa lähin naapuri sijaitsee 15 kilometrin päässä.
Ensimmäinen kommenttini oli: "onpa täällä hiljaista."
Kuuntelin hiljaisuutta hetken ja tajusin, että minulla ei ole kiire mihinkään.
Voin vihdoin levätä.

En tiedä miten jaksan tulevaisuudessa, jos jatkan näin.
En tiedä mitä elämästäni tulee, jos vain suoritan ja suoritan loputtomasti asioita antamatta itseni levähtää edes sitä pientä mieleni tarvitsemaa hetkeä.
En tiedä kykenenkö...

Mutta jos edes joskus. Edes pienen hetken...
Jos edes sen pienoisen hetken ajan saan vain olla ja unohtaa...

Minä jaksan.

-
Kiitos loma, kun tulit...
En ehkä olisi enää jaksanut ilman...

torstai 13. lokakuuta 2011

Lies of the beautiful people.

Look at me
for the very last time

I've climbed so high
I've got no place left to climb

No, I know, no tomorrow


-Sunset Strip, by: Courtney Love-


Everyday I look out from the window and think...
What If I decided to stop breathing and just disappeared?
Would you people miss me?
Would you care?

Would you understand me then if you can't understand me at all even if I'm still breathing?

People think that Everything's okay.
Is that all you really want to hear?
Well...
I'm okay. I promise.
Happy now?

Even if inside of this little body of mine I'm crying,
vomiting out my filthy organs and still laughing at the same time because of this stupid pathetic self of mine.
Inside my mind there's madness raising glasses for my insanity.
Methodically it's destroying me, little by little.
It's eating my will to live continually.

But I'm Okay.
Isn't it hilarious?♥

This silent dying is just a slow way to have fun for a person who doesn't care anymore.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Fuck you and have a nice day.

Jotkut ihmiset vain ovat niin säälittäviä.


Tiedättekö, on olemassa ihmisiä ja niitä ihmisiä.
Usein ihmiset ovat vain ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia.
Sitten ovat ne ihmiset...
Ja niitä minä vihaan.



Tiedättehän sen sanonnan, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen? No, olen pyrkinyt toteuttamaan tätä sanontaa täysillä ja ennakkoluulottomasti (ja jotakuinkin myös onnistunutkin)... Mutta kuten tiedämme, yllätyksiltä ei voi välttyä koskaan, sillä kaikkihan eivät edes yritä.

Olen tottunut siihen, että yritän aina olla kohtelias, vaikka toisen naama ei miellyttäisikään. Olen tottunut siihen, että pyrin olemaan mahdollisimman ystävällinen ja miellyttävä persoona jokaista kohtaan, ja kunnioittamaan toisten näkökantoja ja mielipiteitä. Olen tottunut olemaan ihmisten kanssa, mutta valitettava tosiasia on että kaikki eivät vain siihen kykene.

Mitä helvettiä niiden päässä liikkuu? En jaksa käsittää ihmisiä, jotka tarkoituksella satuttavat, puhuvat paskaa, puukottavat selkään ja valehtelevat. En jaksa käsittää mikä antaa niille oikeuden siihen. En jaksa käsittää mikä järki on tarkoituksellisen kateuden ja kaunan kasvattamisessa. Onhan toki selvää, että ihmisluonto pyrkii automaattisesti olemaan parempi kuin toinen, mutta mikä helvetin järki on siinä että mennään ja lauotaan totaalista paskaa kirkkain silmin suoraan päin jonkun huonotuurisen henkilön naamaa?

Ei sitten mitään järkeä, ja uskokaa hyvällä, ei ole tarpeeksi hyvää syytä joka oikeuttaisi jonkun narsistisia luonteenpiirteitä omaavan kyrpänaamaisen idiootin marssimaan toisen eteen latelemaan merkityksetöntä paskaa.

Tiedän, oli sekavaa, mutta toivon että nyt ymmärrätte vihani niitä kohtaan.

Kiitos.

"Oh please, leave me alone, bitch."

tiistai 4. lokakuuta 2011

Creep.


Hän on täällä jälleen.
Tuo hämähäkinseiteillä tanssiva muusa.
Maalaa hiuksillaan taivaalle mustaa. Valkoista. Mustaa.
Mihin kätensä laskee, se iäksi jäätyy, palasiksi hajoittaa.
Huulensa yhteen tikatut, ei huuda, ei kilju.
Hiljaisuus.
Repaleinen kangas peittää norsunluun valkean synnin.
Höyhenen lailla leijaa, lumihiutaleita muistuttaa.
Hän on niin kaunis.
Puree, repii ja raapii, tuskaansa hiljaa tuudittaa.
Yksi kerrallaan putoavat sulat hänen siivistään, mustista.
Peilin palasia sataa, heijastaa kauneuttaan.
Silmät peitetyt, näkeminen on turhaa, sillä tunne ohjaa, ei maailmaa kaipaa.
Vain hän, ei muita.
Yksin hän.
Tuuli viiltää hänen kalpeita varpaitaan.
Liikkeet piirtyvät hyiseen ilmaan.
Heijastus kovertuu katsojan silmään.
Hän on kaunis ja voittamaton.
Hän tietää sen.
Hän tuntee sen...

Hän on väärässä.

~

"I don't care if it hurts
I want to have control
I want a perfect body
I want a perfect soul
I want you to notice when I'm not around
You're so fucking special
I wish I was special"

lauantai 1. lokakuuta 2011

The Piano Knows Something I Don't Know

Siitä on pitkä aika kun viimeksi tunsin näin.
Luulin todellakin päässeeni eroon tästä...


Ihminen voi olla yksin, joskus hän jopa tarvitsee sitä.
Yksilö tarvitsee omaa rauhaa, aikaa hengähtämiseen ilman häiriöitä tai turhia paineita muiden läsnäolosta.
Yksinollessa voi kuluttaa aikansa kuunnellen musiikkia, lukien kirjaa, maalaten... Tai ihan vain rentoutuen.
Usein kun ihminen tahtoo olla yksin, hän tahtoo olla yksin...

...ei yksinäinen.

Itse törmäsin siihen jälleen.
Yksinäisyyteen.
Sitä kai se teettää, kun ei tunne kykenevänsä sitoutumaan.
Sitä vain kavahtaa kosketusta ja lupauksia, joita "rakkaus", mitä se lieneekään, tuo tullessaan.
En tahdo rakastaa, mutta silti se on asia jota tahdon eniten.
Minä pelkään jäädä.
En tahtoisi pelätä...

Mutta en vain voi luvata.

Miksi ihmiset eivät ymmärrä sitä, etten voi luvata heille "ikuisuutta"?

Kyllä. Olen yksinäinen.
Ympärilläni on ihmisiä. Ihmisiä. Loputtomasti Ihmisiä.
Minulla on muutama todella läheinen ystävä, paljon kavereita ja tuttuja.
Minulla on rakastava perhe.

Mikä minussa siis on vikana?
No, näyttäisikö palapeli hyvältä ilman yhtä palasta? Ymmärtänette, että yhden palan puuttuminen ei ehkä 1000 pienen palasen palapelissä ole niin helposti huomattavissa ulospäin, mutta sen kokoaja.. Niin, kokoajaa se harmittaa. Hän on tehnyt ison työn kootessaan pienten palasten muodostamaa kuvaa ja viimeisen palan kohdalla huomaa, että jotain puuttuu...

Siltä minusta tuntuu.
Kun ihminen etsii, etsii, etsii...
Kun ihminen luulee saaneensa kaiken kasaan, koottuaan itseään kauan...
Kun ihminen huomaa, että jokin puuttuu...

Olen yksinäinen.
Olen ontto kuin pieni mustanpuhuva maatuska.

Jonka sisältä ei löydykään enää mitään...


Oh please dear Somebody...
Just give me a reason.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Time Out!

Ahahaha...Anteeksi kaikki!

Olen pahoillani siitä, että olen huono blogi-isäntä...
Asia on vain niin että saan vihdoinkin hengähtää tässä lähipäivinä, sillä koeviikko ja Venäjän-reissu ovat takanapäin!
Alan olla voiton puolella...

Olen siis ollut pirun kiireinen ja nyt olen päässyt hetkelliseen suvanto-vaiheeseen, jossa ehdin ehkä jopa käymään koneella, mikä tarkoittaa siis mahdollisesti postauksia.

Eli siis, tulossa ovat
  • LYHYT postaus koskien venäjän-matkaani
  • Ehkä _joskus_ se videolaulupostaus
  • Lisää turhaa paskaa sisältäviä mietelausepohdintajuttuja
  • banneri jos sellaisen jaksan väsätä
  • postauksia
  • postauksia
  • postauksia....


    Ja kaikki tämä sitten kun ehdin♥

    Kiitos kärsivällisyydestänne♥

    Ps. Hain muuten Idolsiin, tästäkin lisää tulevaisuudessa!

maanantai 19. syyskuuta 2011

The disappearance of my motivation.

Motivation? Where are you when I need you the most?

On se kummallinen juttu.
Vielä parisen viikkoa sitten jaksoin lukea mitä piti ja tehdä tehtäviä ihan intopinkeänä upouudesta "lukiolainen"-asemastani humaltuneena.

Mitä sille tapahtui?
Sitä vaan kun koeviikko iskee niin motivaatio tippuu nollaan ja ennemmin menet vaikka harrastamaan murtomaahiihtoa suohon kuin istut kotona lukemassa kokeisiin.
Uskokaakin hyvällä että se ärsyttää.

Juuri silloin kun pitäisi oikeasti tehdä jotain niin ei voisi vähempää kiinnostaa.
Juuri silloin kun jotain tulisi saada aikaiseksi, ei jaksa välittää.


Ihan oikeasti...
MIKSI MOTIVAATIOTA EI SAA S-MARKETIN KYLMÄHYLLYLTÄ VIILIPURKKIEN VIERESTÄ?

Ei ole hauskaa kun kokeet menee päin helevettiä vain sen takia että juuri tällä sekunnilla ei kiinnosta...
Harmi vain että koetuloksista riippuu kaikki.

Pakko jatkaa lukemista.


Ps. Merkinnän kuva viittaa siihen että teen mitä tahansa muuta kuin luen... VAIKKA TUOTA.

pps. anteeksi turha merkintä.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Piecesofmysanity

Tosiaan.

Ulkoasu on jälleen vaihtunut~

Tämä on välaikainen ratkaisu, sillä minun tulisi oikeasti jaksaa muokata kunnon kuva taustalle...

Sitä päivää odotellessa, koettakaa sietää blogini karkeaa ulkonäköä...

Kiitos♥

Ps. Nimikin uudistui~♥

When the silence takes over.


Hiljaisuus.

Oletteko koskaan miettineet hiljaisuuden ääniä?

Mitä kaikkea se pitääkään sisällään?

Hiljaisuus on kokoelma salaisuuksia, joita kukaan ei lausu ääneen.

Hiljaisuus on tuhka, joka maasta jää jäljelle tulen jälkeen.

Hiljaisuus on elämä ja kuolema.

Hiljaisuus on se hetki, kun et ajattele ja annat maailman soljua lävitsesi.

Hiljaisuus on rauha, hiljaisuus taistelujen välillä hengähdystauko.

Hiljaisuus on kaunista, hiljaisuus on rumaa.

Hiljaisuus on kaikkea. Hiljaisuus ei ole mitään. Mitä hiljaisuus on?

Hiljaisuus satuttaa, kun haluat kuulla ne sanat joita kukaan ei sano.

Hiljaisuus syö hiljalleen sinua, jos et saa ulos sanoja, jotka tahtoisit sanoa.

Hiljaisuus auttaa, kun et tahdo kuulla.

Hiljaisuus antaa aikaa, kun et tiedä mitä tehdä.

Hiljaisuus odottaa aina.

Mutta jos hiljaisuus kasvaa ja saa vallan, se tappaa.

Kids, take care of your silences.


sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Memories, oh Memories pt. 2

Muisto numero 2:

"Ensimmäinen" Kuopion reissu keväällä 2010

Istuimme junassa, me kaikki kuusi kahdeksasluokkalaista nuorta.
Oli toukokuu ja juna liikkui tasaisesti eteenpäin kohti määränpäätämme Kuopiota, harvinaista kyllä, täysin ajallaan.
Tarkoituksena oli viettää täydellinen päivä yhdessä, tutustuen uuteen kaveriporukkaan paremmin...

Olimme jotenkin lähestyneet porukkana koulun järjestämästä messu-reissusta lähtien ja päätimme sitten lähteä yhdessä lähimpään isoon kaupunkiin viettämään päivää yhdessä.
Ilma oli kaunis ja keväinen.

Heitimme läppää, juttelimme, nauroimme...
Olimme yhdessä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin kuuluvani oikeasti johonkin.
Ja siitä hetkestä lähtien he ovat olleet minulle sanoinkuvaamattoman tärkeitä.
Siitä lähtien olen tiennyt, että vaikka kaikki olisi kuinka huonosti, minulla on aina ihmisiä joihin voin luottaa ja joille voin kertoa murheeni pelkäämättä turhaa kritiikkiä.
Missä tahansa olenkaan heidän kanssaan, tunnen olevani turvassa ja onnellinen.
He ovat minun kotini.

Minä Rakastan Heitä.
Minä rakastan teitä Tuomo, Eetu, Mikko, Kassu ja Tanju♥
Kuva muuten viime-keväältä♥ :3 vapputunnelmaa! Kuvassa vasemmalta: Eetu, Tuomo, Kassu, Minä, Tanju ja Mikko♥

perjantai 2. syyskuuta 2011

Memories, oh memories 1.

Okei, koska tätä pyydettiin, sen teille heitän:

Elämäni Tärkeimmät Muistot Top 10.

Tosiaan, nämä muistot mitä luettelen, eivät sitten ole mitenkään tärkeysjärjestyksessä koska inhoan sitä turhaa luokittelua koska tykkään mun kaikista tärkeistä muistoista. :I

Eli julkaisen nyt kymmenen tärkeintä muistoani yksittäisinä merkintöinä joten saan tänne enemmän päivityksiä teidänkin iloksenne ja jännitykseksenne :)

1. 20.03.2010

Olin palannut TET-jaksolta Helsingistä ja istuin rauhallista lauantai-iltaa kotona tietokoneeni ääressä jutellen niitä näitä erään ystäväni kanssa. Olin ollut ihastunut tähän tyttöön jo reilusti yli vuoden ja ystävyyssuhteemme oli ollut sen vuoksi suhteellisen myrskyisä koko sen pari kylmää talvi-kuukautta jotka vuodesta 2010 oli ehtinyt kulua. En osannut odottaa sitä, mutta aivan yhtäkkiä hän kysyi:

"Voitko sinä antaa anteeksi tälle hölmölle tytölle ja antaa uuden mahdollisuuden?"

Tottakai annoin. En epäröinyt hetkeäkään.
Ja siitä hetkestä alkoi lyhyen tähänastisen elämäni kaunein ja raskain vuosi.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Let's get something done, 'kay?

Elokuu loppuu, kädet on totaalisen täynnä töitä, mutta homman nimi olisi nyt se, että aina kun ehdin, pyrin täyttämään toiveitanne kirjoitusten suhteen!
Haluaisin teiltä, rakkaat lukijat, mielipiteitä, ehdotuksia, ajatuksia, toiveita...

Haluaisin todellakin kuulla mitä juuri te haluaisitte lukea blogistani!

Joten siis, ottakaatten näppäimet kauniiden sormienne päihin ja heittäkää minua haasteilla!

Kiitos♥

Ps. Älkää vihatko minua jos vastaukset ja muut tarinoinnit viivästyvät... Olen nimittäin suhteellisen kiireinen atm, joten pyydän teiltä kärsivällisyyttä löyhän taiteellisen itsekurini kanssa... En nimittäin joskus edes viitsi kirjoittaa vaikka tuntuisi siltä. Myönnän, I'ma bad blogger.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Look alive, sunshine!

Joskus sitä tosiaan miettii mitä sitä elämältään oikein haluaa.

Opiskelenko, koska haluan, vaiko kenties koska muut haluavat minun tekevän niin?
Mikä minusta tulee "isona", mitä juuri minä haluan?
Kuka minä olen ja millaiseksi minun on tultava ollakseni minä?
Miten minä pärjään?

Usein minä mietin tällaista. Usein matkustan mielessäni tulevaisuuteen ja mietin, kykenenkö tekemään oikeat valinnat, jotta voisin varmistaa itselleni tahtomani huomisen. Onko minusta ollenkaan olemaan minä omalla paikallani, sitä minä ajattelen. Kaiken tämän kiireen ja hektisyyden keskellä saatan istua hetkeksi alas ja miettiä kenen vuoksi minä tätä oikeastaan teen. Kenen vuoksi otan jaksot täyteen kursseja?
Kenen vuoksi ylläpidän neljää eri harrastusta viikossa?
Kenen vuoksi yleensäkään teen mitään?

Myönnän, joskus saatan epähuomiossa siirtää syyn siitä jollekin toiselle. Ajattelen, että tottakai on jonkun muun vika että minulla on kädet täynnä töitä ja kiire polttelee jalkojen alla...
Vaikka eihän se ole niin.

Itse minä tämän tien valitsin. Itse päätin jo pienenä, että oli se mistä kiinni, minun on oltava tarpeeksi vahva selviämään omillani, tuli mitä tuli. Tässä sitä nyt ollaan: teen täyttä jaksoa lukiossa ja sen lomassa myös oppilaskunnanhallituksen kirjavastaavana, minulla on musiikkiopisto-opiskelujeni lisäksi myös kahdet lentopalloharjoitukset viikossa, sekä ensikuussa alkava partio ja bändiprojektin laulajan homma.
Eihän se helppoa ole, mutta ei niin ole kukaan väittänytkään. Vuosien varrella olen tottunut tähän ja siitä on tullut osa arkea. En enää väsy siihen samalla tavoin kuin ennen, enkä pelkää ottaa uusia haasteita entisten rinnalle vanhojen hiljalleen kuluessa rutiinniksi rutiinin joukkoon.

Ja arvatkaapa mitä?
Näin minä olen onnellinen.

Ai että mitenkö jaksan?

Koska päätin niin.

Ja kaiken tämän teen, että voin olla huolehtimatta turhia tulevaisuudesta, sillä tiedän, että jonain päivänä tämäkään työ minkä nyt teen, ei ole tehty turhaan.
En pelkää epäonnistua tai kaatua, sillä tiedän, että pohjalta pääsee vain ylöspäin.

Tästä se lähtee, Thumbs up guys!

sunnuntai 21. elokuuta 2011

After Dark.

Tänään kävelin hautausmaalla.
Kalmisto oli hiljainen kuten aina ja vain sora rapisi kenkieni alla jättäessäni pyöräni portille ja lähtiessäni kävelemään kapeita polkuja pitkin kohti määränpäätäni.
Satunnaiset auringonsäteet suodattuivat läpi mäntyjen oksien lämmittäen tuota hiekkaista maata, jossa sadat hiljaiset nukkuvat ikuista untaan
Pian edessäni oli tummasta kivestä tehtyjen hautakivien joukosta valittu kivi, jonka kullatut tekstit kertoivat sen kuuluvan isovanhemmilleni.
Laitoin käden laukkuuni poimiakseni sen pohjalta kaksi suurta, valkoista kynttilää, jotka tavoitettuani sytytin ja asettelin valikoiduille paikoille.
Tuijotin pientä liekkiä hetken ja käänsin pian selkäni heille,
Etten vain purskahtaisi itkuun.



Kävelin ympäri tuota hiljaista polkua, tuuli humisi ja korvissani soi Davy Jones' Theme.
Valokuvasin enkeleitä.
Niitä oli kaikkialla.
Valkoisia, kultaisia, hymyileviä, nukkuvia...
Sitten pysähdyin erään haudan kohdalle, sillä sen teksti kiinnitti huomioni:

"Kuiskaan joka ilta hyvää yötä sinulle", Sanoi Nasu Puhille.
"Mutta minähän asun metsän toisella laidalla", Puh sanoi.
"Juuri siksi. Voin kuvitella että olet lähellä"



Katsoin kiveä tarkemmin...
Kaksi pientä poikaa, molemmat kuolleet samana päivänä kuin olivat syntyneet.
Kyyneleet kirposivat silmiini mutta pidin ne sisälläni...
Miksi juuri he jotka eivät ehtineet elää hetkeäkään?

Kuolema ei kaihda ketään, se on aina läsnä.
Koskaan ei voi tietää milloin on kenenkin vuoro lähteä.
Toisille kuolema on pelastus, toisille pahin pelko...

Mutta mitä kuolema oikeastaan on?
Mitä kuolemassa tapahtuu, mitä tulee kuoleman jälkeen?

En tiedä, enkä ennen kuolemaani tahdokaan.



Ihmiset... Eläkää kun on vielä jotain elettävää.


sunnuntai 14. elokuuta 2011

Complete the Journey.

Elikkäs käväisin Englannissa...

And totally fell in love with that place♥

Se paikka ei pettänyt odotuksiani missään suhteessa.
Saimme teetä, miehet olivat herrasmiehiä ja asiakaspalvelu huippuluokkaa.
Shakeawayn työntekijät olivat überihania ja McDonald'sin yläkerta loistava paikka viettää iltaa äänekkäiden ystävien seurassa.
Rakastin Keltaisia busseja; niiden kotoisaa kolinaa ja tasaista vaappumista.
Rakastin merta ja sen rantaan huuhtomia sileitä ja pyöreitä, luonnonvalkoisia kiviä.
Rakastin sadetta ja sitä kuinka se hiljalleen ropisi vasten sateenvarjoni luomaa varataivaankantta.
Kaipaan sen lämmintä henkeä, historiaa ja sielua.
Kaipaan sen havisevia lehtipuita ja meren hyväilemiä kalkkikivikallioita.
Kaipaan Lushin myyjien iloisia tervehdyksiä ja hymyjä.
Kaipaan tapaamiani ihmisiä ja jokaista hetkeä, jonka sain heidän kanssaan viettää...

Kolme viikkoa on lyhyt aika ihmisen elämässä ja äkkiä voisi luulla ettei sillä ole juurikaan merkitystä. On kuitenkin niin, että kolme viikkoa on riittävän pitkä aika kokea elämänsä parhaat hetket juuri oikeiden ihmisten kanssa, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Minulle kävi juuri niin.
Tapasin paljon upeita ihmisiä kesällä 2011 paikassa, jonka tulen muistamaan ikuisesti kauniina merenrantakaupunkina nimeltä Bournemouth. Kaikki ne kokemukset... Jokainen niistä oli matkaan lähtemisen arvoinen.
Pienintäkään hetkeä en vaihtaisi pois.

Ja toivon että te muut tunsitte samoin.

Thanks for everyone who were attending EF international course
at Bournemouth in the summer of 2011♥

p.s: Dear England, I'll be back!♥



maanantai 25. heinäkuuta 2011

Oh sweet England how we love you!

Yo Everybody, Greetings From Bournemouth!♥

Okay, this is the 6th day here and I'm doin' pretty fine.
I've met so many different people of so many different nationalities and made pretty good friends with 'em. This studying is pretty tiring, but I like this town pretty much because it's in the south coast and the ocean is always near if you need something calming...

But yeah, So I'm here to study English. I have to wake up every morning at 6:30 am to get ready for school, because the bus trip takes an whole hour every fuckin' morning... Then well have classes for half a day, and something else for the other half. I hate this place's lunches 'cause it's always something like chips and white bread or chocolate or something... It's just too disgusting!

Last Saturday we were in London Sightseeing trip. That was just AWESOME! I love London so much... Next Saturday we'll have the shopping trip~♥

The Weather has been pretty good except those few rainy and cloudy days... But 'cause we're in England, the weather may suddenly change. But today the weather was sunny and warm and I liked it very much thank you. ♥

Well I really have done nothing but slept and shopped. I'm so damn tired all the time 'cause of this all the time changing weather and schoolwork. We must run all around the city finding something all the time and I'm gettin' tired of those yellow buses... Even though those are the only thing that are always in time!

But yeah, I'll promise to update you some photoes and stuff some day.
I'll say goodbye for now!

Greetings From England To All Of You!♥

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Wazzup wazzup, bro?




No no no niin.

Minusta tuntuu että taidan ruveta päivittelemään tähän blogiin hieman enemmän tällaisia henkilökohtaisia "mitä kuuluu" -postauksia, Englannin reissu kun sattuu lähenemään hurjaa vauhtia! :)
Voisin ruveta kertoilemaan ehkä enemmän itsestäni ja mitä teen ja mistä tykkään ja sitä rataa...

Ja rakkaat lukijat, vaadin teiltä kysymyksiä ja ehdotuksia siitä mitä te tahtoisitte kuulla ja tietää! Voin vaikka laulaa teille jos joskus saan naamani siedettävään kuntoon videopostausta varten~

Eli: KYSYMYKSIÄ, EHDOTUKSIA, PYYNTÖJÄ!
Tahdon kuulla mitä olette mieltä, eli kommenttia vaan tonne down below!

Mutta niin, jospas nyt vähän kertoisin mitä olen tehnyt tässä kesän aikana.

Eli joo, meikäpojan peruskoulu loppui 4.6.2011.
Päättötodistuksen keskiarvoksi tuli 9.53, johon olen toisaalta ihan tyytyväinen vaikka se puukäsityöstä tullut kahdeksikko hieman nakertaakin.
Sieltä sitten mentiin Mikko-pojan luokse kahville kun oli niin nätti päivä.
Ei siis mitään erikoista.

Seuraavana maanantaina käväistiin Tanjun ja poikien kanssa vähän Kuoppijjossa. Mukaan tarttui sitä sun tätä, mutta harmikseni Urumin hyllylle jäi tämä figuuri, täydellisyyden multihuipentuma:

Portgas D. Ace, "One Piece, Portraits of Pirates Deluxe" -sarjasta♥
Koskaan en ole mitään näin ihanaa nähnyt figuurimaailmassa...
Masennuin kun hintaa oli 101,90€ ja minun on pakko säästää...

Mutta niin, Kuopiosta junalla takaisin Iisalmeen josta ajeltiinkin Kassun luokse yöpymään. Poikien kanssa kylvettiin Ihan paljussa, oli se juhlallista. Sitten tuli Tanju ja alettiin Grillaamaan~

Sitten keskiviikkona... Lähdettiin Tuomon kanssa lippukunnan järjestämälle kanoottiretkelle. Matkaa taitettiin noin 80 km eikä rasitukselta säästytty. Koskenlasku oli aivan huippua! Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!!


Eli joo, kolmen päivän reissun jälkeen kotiuduttiin, jonka jälkeen olen koomannut.
Ja koomannut.
Ja koomannut.
Ja koomannut.
Ja istunut facebookissa.
Ja koomannut lisää.

Jaaa sitten sain hyväksynnän meidän rakkaan pikkukylämme lukioon, sekä Ylä-Savon musiikkiopiston yksinlaulupuolelle. Tuosta musiikkiopistoon pääsystä olen ylpeä, en ole koskaan opiskellut musiikkia ennen. Nyt olin tarpeeksi vanha yksinlauluun, joten tartuin toimeen ja tässä sitä ollaan, sinne menossa. Lukiosta en jaksa selostaa, se on vaan niin perseestä, kiitos.

Sitten taas koomasin.

Kunnes viimeviikolla oli varhaisnuorten leiri, jonne sain pestin isoseksi. Ongelmana oli ensin se että minä en tykkää lapsista. Nehän vain kiljuu ja juoksee ympyrää eikä kuuntele ja riehuu ja...
No, tulin niiden kanssa toimeen. Leikin ja piirsin ja väritin niiden kanssa.
Eikä se ollu ollenkaan vastenmielistä. (Varmaan siksi kun siitä maksettiin mut anyway)
Sitten vasta kun väsymys alkoi painaa päälle rupesi hieman ärsyttämään mutta ei kuiteskaan paljoa, leiri meni siinä missä muutkin. :)

Juhannuksen istuin kotona, niinkuin viimepostauksesta voikin päätellä... Se ärsyttää edelleen, oli niin tylsää...

Tämän viikon olen töissä meidän perheen yrityksessä, jossa siis teen excelillä koulutustietotaulukoita.

Hahahaahaa, tosi hauskaa.

Viikonloppuna olisi sitten... tadaa, Eukonkannot! Ainoa yleisötapahtuma tässä kylässä. Sitä odottaa aina koko vuoden, koska muuten tämä tuppukylä on täysin kuollut... Siis ihan oikeesti.





Eli toivottavasti hyvä pe-la luvassa, sillä sunnuntaina onkin sitten tarkoitus rantautua jälleen hirsikankaalle ja vuorossa on toisen rippileirin ainoan naispuolisen isosen pesti.

Katsotaan mitä tästä tulee!

Kiitän ja kuittaan, peukut pystyyn mun puolesta ny♥

torstai 23. kesäkuuta 2011

Page One.

Today, I decided to start it all right from the beginning.


Again.


Above the surface it seems quiet and calm
Deep down below the wolfpack lurks