lauantai 26. helmikuuta 2011

I'm alone again.

Tämän kiertopalkinnon saatuaan on
1) kiitettävä palkinnon lähettäjää
2)Kirjoitettava 7 seikkaa itsestään, joita ei ole vielä tullut selville
3) Lähetettävä väh. 3:lle muulle.


Ahahahaha... Luvassa kummaa tekstiä ja faktoja joita ei välttämättä pitäisi tuoda julkisuuteen...


1. Joskus kauan sitten pikkupoikana minulla oli paha tapa hakata ihmisiä kaikella puukengistä kirjahyllyjen lautoihin... Myönnän olevani ylpeä siitä sisusta.

2. Vihaan itseäni ja avuttomuuttani mikä tulee muiden ja omien ongelmien ratkaisemiseen. Joskus todella Inhottaa myöntää ettei pysty kaikkeen... Perfektionistin luonteelleni tämä on hyvin hyvin suuri takaisku.

3. Inhoan ja rakastan syömistä. Minulla on hyvin ristiriitainen suhde ruokaan. Joskus ei tee mieli mitään ikinä koskaan ja joskus taas voisin ahmia ties kuinka karmaisevia määriä ruokia, joista pidän... Haukkukaa miksi tahdotte, mutta valitettavasti ruoka on liian keskeinen osa elämääni ja vaikka kuinka ajoittain sitä vihaisinkin, kuolla minä en sen takia halua, kaikella rajansa hei...


4. Minulla on pakkomielle hovimestari- ja koulupukuasusteisiin...♥ Noniin. Nyt sekin tuli julki.

5.Minulla on paha tapa joskus feikata tunteita. Joskus hymyilen vaikkei hymyilytä yhtään, joskus itken vaikka itseasiassa naurattaisi. Kaikki se vain koska tilanne sattuu vaatimaan toisenlaisen tunnetilan kuin mitä omassa päässä on. Tosin pakko myöntää, joskus feikkaan vain saadakseni huomiota tai puhtaasta vittumaisuudestani.


6. Oikeasti olen aika itsekäs. Vaikka käytänkin suurimman osan ajastani ihmisten auttamiseen ja kuuntelemiseen, ja teen sen täysin vilpittömästi, myönnän joskus miettiväni tyyliin 'how pathetic' niin itsestäni kuin muistakin... Niin kuin aikaisemmin totesin, en ole täydellinen.... Edes minä en kykene olemaan Jumala... Kaikkea en minäkään kestä...


7. _Tahdon pois Sonkajärveltä mitä pikimmiten._


Ja lähetän tämän seuraaville henkilöille.......
1. Pikakahvi
2. Jumalankieltäjä
3. LOSTLIFE

maanantai 21. helmikuuta 2011

Pictures from the past.

"Selaa koneeltasi kuvia vuosien varrelta ja vastaa annettuihin aiheisiin sopivalla kuvalla!"

Vai niin... tuli tämäkin eteen~
Teidän iloksenne/suruksenne, jälleen kuvapostaus!

1.Vuosi sitten näytin tältä:

2. Kuva, joka on otettu kesäisenä ja lämpimänä päivänä:

3. Toisinaan osaan olla hyvin edustava:

4. Tästä kuvasta tulee aina hyvälle tuulelle:

5. Päässäni surisee kysymyksiä tätä kuvaa katsoessani:

6. Nämä hetket tahtoisin elää uudestaan:
Halloween♥
ja Oulun taitaja-kisat, ripari, poweri..... en vain löydä kuvia D:

7. Nämä ihmiset ovat huippuja tyyppejä:

8. Mielestäni tämä on erittäin kaunis kuva:

9. Paras kuva ikinä:

10. Minua ei naurattanut:


sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Brainwash.

Päivää~

Päätin tässä 39.9 asteen kuumehuuruissani tulla päivittelemään kuulumisiani teille tältä viikolta~ (olettaen tietysti, että teitä todellakin kiinnostaa♥)

Tosiaan, viikko alkoi ystävänpäivällä, ah, tuolla rakkauden ja ystävyyden juhlalla, jonka suomalaiset todellakin ovat pilanneet jo kääntämällä nimenkin päin mäntyä... "St. Valentine's Day" on nimittäin oikeasti pitkälti se rakkauden juhla~
Mutta niin, kortit olin tehnyt kerrankin itse "suurella vaivalla", tulostimen painomusteella ja lehtikuvilla..~ Muffinsseja leivoin ja suklaata sulatin söpöihin sydämen muotoisiin jääpalamuotteihin, joka muuten oikeasti toimi, mitä epäilin aluksi.
Sain vastalahjaksi ihmisiltä paljon haleja ja hyvää mieltä höystettynä pienillä punaisilla sydämillä ja parilla suklaakeksillä♥

Loppuviikkopa meni siinä missä kaikki muutkin päivät sitä ennen (Chibiconia odotellessa♥). Torstainen biologian koe meni suoraan päin mäntyä sen suurempia kiertelemättä, sillä ihmisbiologia on luultavasti tylsintä mitä tiedän heti matematiikan ja fysiikan jälkeen.

Samaisena päivänä hoidin myös Wanhojen valaistuksen, jonka jälkeen Tuire tulikin meille seurakseni muun perheeni ollessa hyvää vauhtia matkalla Kuusamoon♥ Katsottiin leffa ja saunottiin kaiken muun häröilyn lomassa. Seuraavana aamuna mahtavista pakkaslukemista johtuen päätettiin jäädä nukkumaan kotiin, koska eihän hullukaan kävele -35 asteen pakkasessa kolmea kilometriä kouluun...eihän?~

Huolimatta siitä, etten mennyt kouluun, jouduin jokatapauksessa kävelemään kylälle päästäkseni Iisalmeen menevään bussiin. Lähdin ehkä turhan aikaisin, sillä istuin matkahuollon sohvalla lähemmäs puoli tuntia bussia odotellessa... No, päästyäni kuitenkin onnellisesti Iisalmeen, alkoi armoton Lapinlahdelle menevän junan odotus, sillä saapuessani noin 13:45 junan lähtöön oli vielä lähemmäs 3 tuntia, koska VR oli jälleen kerran puoli tuntia myöhässä (alkuperäinen lähtöaika 16:15).

Kiertelin kaupungilla ja yritin parhaani mukaan olla ostamatta mitään, sillä joutuisin raahaamaan kaiken mukanani seuraavana päivänä vielä Lapinlahdelta Kuopioon ja takaisin kotiin.
Pieni laukku, mahdollisimman vähän tavaraa, loppujenlopuksi onnistuin aika hyvin, sillä Hanna ihana (majoittajani ja ystäväni Lapinlahdelta rawr u♥) kun suostui lainaamaan tiettyjä hyödykkeitä vaatekaapistaan sun muualta minulle♥

armotonta valmistautumista...

Lauantaina hypättiin Hannan kanssa aamulla puoli 8 junaan. (oli peräti ajoissa!) Kohti Kuopiota pakkasen ollessa jälleen lähemmäs -35. Junassa meitä odotti epämääräinen puliseva joukko kummajaisia (Tuomo, Sami, Eemeli ja Salla♥) jotka olivat tulleet junaan Iisalmesta. Jutut siihen aikaan aamusta olivat sellaisia, että sensuroin ne nyt tästä... Mutta sen sanon, että yhden meitä kuunnelleen miehen ilme meidän takanamme kertoi kyllä paljon~

Tämmösiä örvelöitä oli junassa.... ♥ :)))

Kuopiossa hengailimme ympäriinsä ja eksyimme Anttilan leluosastolle, jossa Hamsteriarmeija alkoi matkia meitä... Kamalia leluja, jotka tassusta painaessa nauhoittivan äänen ja sanoivat saman takaisin... Se oli suorastaan pelottava kokemus, mutta sieltä siirryimme Coffee Houseen, jossa Tuomo ja Sami vaihtoivat cosplay-puvut päälleen... Myyjän ilme oli näkemisen arvoinen, kun Ankeuttaja ja Kasvoton yhtäkkiä hyppäsivätkin tuolien takaa esiin♥


Posetusta Kuopion torilla

Työnkulmalle siirryttiin seuraavaksi, hetki lagitettiin ja sitten lähdimme Hannan kanssa takaisin keskustaan paleltumaan... Käherrystarvike ja Madu Shop käytiin läpi, mukaan tarttui _taas_ klipsipidennykset~
Ja sitten kuultiin että Julian juna on myöhässä joten palasimme Työnkulmalle, jossa tyhjensimme myyntipöydät pockyistä ja KUROSHITSUJISTA♥♥♥♥... tä?~

Sitten tulee totaalinen blackout, luultavasti vain häröilimme ympäriinsä?~

Lopulta haettiin Julia junalta, käytiin työnkulmalla, josta mukaan lähtivät Timo ja Chie. Sitten menimme Samin takia piiiitkän mutkan kautta kiinalaiseen syömään, jossa saimme sellaisen ihanan pitkän pöydän 'yksityishuoneesta'~
Syötyämme palasimme jälleen työnkulmalle bongailemaan.

Päivä sujui hyvin ympäriinsä poukkoillessa ja illalla käväisimme istumassa vähän aikaa ns. iltabileissä, mutta lähdimme rautatieasemalle toiminnan puutteessa... Istuimme ja koomasimme siellä junan tuloon asti, mitään rakentavaa toimintaa ei enää ollut tehtävissä. Väsymys painoi päälle ja juna tulikin jälleen onneksi ajoissa...♥

Päästyäni kotiin... No, olin niin väsynyt että meinasin nukahtaa saunaan.~ Olin koko päivän tuntenut itseni hieman... no, sairaaksi. Yö menikin sitten siinä kun heräsin 304875940938 kertaa tuntemaan jäätävän tunteen ympärilläni olevasta lämmöstä huolimatta ja lisäämään vaatetta. Heräsin tähän aamuun ja mittasin kuumeen, joka olikin sen "vaivaiset" 39.9... jälleen kerran. Jo toinen kerta kuukauden sisään.♥

Eli siinä tämä viikko, ei mitään ihmeellistä. Kiitos örvelöille chibiconista♥

P.s: ....anteeksi, kuvia oli tosi vähän.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Placet adjuvandum me aliquid...

Tuijotan kuvajaistani peilistä.
Katson hahmoa suoraan sen omiani muistuttaviin harmahtaviin, sinisiin silmiin, jotka katsovat häpeilemättä takaisin.
Nuorelle ihmiselle nuo silmät ovat aivan liian vanhat, kuin ihmisellä, joka on nähnyt kaiken syntymästä kuolemaan.
Hahmon silmien ympärillä ovat laajat, tummat renkaat, jotka kielivät väsymyksestä, ja huulilla tanssii turhautuneisuus elämän epäoikeudenmukaisuuteen.
Vihaan kaikkea mitä näen.
Vihaan niin kovasti...

Ja se haju, kuin kalmiston katku, joka tarttui hiuksiin eikä lähtenyt, vaikka kuinka itkit ja hankasit sitä irti vereslihalle raapiutuneelta iholtasi...

Katson kuvajaistani peilistä ja näen sen hiljalleen katoavan.
Painuvan kasaan ja napsahtavan poikki.
Mustelmien koristama ihoni kalpenee ja kuihtuuu pois, paljastaen kaiken mitä on enää jäljellä.
Jäljellä on enää musteen kaltaista nestettä, joka hiljalleen valuu ulos ruumiistani jättäen jäljelle tahroja viininpunaisen kokolattiamaton pörröiseen pintaan, värjäten sen laikukkaaksi.
Naurahdan heikosti ja yritän hymyillä...

Ei tämä ole ensimmäinen kerta.

Kännän selkäni hetkeksi kuvajaiselleni, tunnen sen tekevän samoin.
Eihän kukaan verinaarmuille runneltua selkää tahtoisikaan katsoa.
Jokainen vihlaisu muistuttaa siitä, kuinka epäoikeudenmukainen ihminen voikaan toiselle olla,kuinka kaikkensa voi antaa, mutta koskaan ei saa olettaa toisen tekevän samoin.
Se ei koskaan mene niin...

"Kuinka ihminen voikaan koskaan rakastua, jos kehenkään ei voi luottaa?
Kuinka kukaan voisi rakastaa kaltaistani, jonka keho on leimattu, lyönnein ja viinankatkuisin suudelmin, painuvaksi ikuisen meren pohjaan?
Kuka koskettaisi saastein merkattua ihmissielua?
Kuka sitoisi kalmankalpealla iholla hiljaa vuotavat haavat kiinni?
Kuka pyyhkisi yön ja pimeän pois pienen ihmisen yksinäisestä mielestä?"


Antaisin mitä vain saadakseni irrottaa jalkani maasta, saadakseni tuon aistit tappavan katkun irti ruumiistani...
Antaisin mitä vain sylistä, jonne minun ei enää tarvitsisi pelätä palattavan...
Antaisin mitä vain vapautuksesta...
Antaisin mitä vain puhtaudesta...
Mitä vain...

Kuuleeko kukaan?

Olen kahlittu, siipeni on revitty irti jo kauan aikaa sitten.
Muistona niistä ovat nuo lukemattomat arvet ja mustetta vuotavat haavat selässäni, joiden kipua ei tapeta särkylääkkein ja puudutuksin;
ne ovat mukanani ikuisesti.

Kyyneleitä ei enää tule.
Ne ovat jäätyneet kasvojani koristavan maskin taakse.
On myöhäistä itkeä, se tapahtui jo.
Kaikki sulkevat korvansa tuskaltani, vaikka viereisessä huoneessa viimeisetkin ihmisyteni rippeet olisi revitty palasiksi ja heitetty helvetin liekkeihin tuskanhuutojeni saattelemana, musteen valuessa pitkin kalvakoita kasvojani.
Ei, kukaan ei kuule.

Eivät he tahdo kuulla.

Sieluni on kuin siivetön joutsen: murrettu, tapettu, häpäisty...
Tapettu.
Kuka olen? Mikä olen...?
Miksi olen tällainen?
En jaksa enää huutaa lujempaa...
En jaksa enää...

Muste tanssahtelee pitkin pojan kalmankalpeaa ihoa suudellen mustelmien koristamaa rintakehää, värjäten kauniin valkoisen kauluspaidan syntisellä värillään. Poika naurahtaa ja suutelee peilikuvaansa, kuljettaa sormeaan pitkin peilin sileää pintaa. Hän on yksin. Ei häntä enää kukaan kuule, vaikka ääni ulos asti kantaisikin. Hän on rikki ja kadoksissa. Hän piiloituu huoneeseen, jossa valtava peili heijastaa hänen tuskansa. Hän pelkää. Odottaa seuraavaa tuomiota...

Odottaa pelastusta, päivää jona aurinko ehkä paistaa myös hänelle.

"So please
Save me and hold me tight
Just make me all right"

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Can you see the stardust in his eyes?



Se teki minut niin kovin surulliseksi.


Jälleen kerran vietin viikonloppuni Hirsikankaan leirikeskuksessa Sukevalla, isoskoulutuksessa. Käsittelimme ryhmänohjaamista ja sen ongelmia...

Mutta se, mistä tahdon nyt kirjoittaa, liittyy siihen vain hyvin löyhästi... Sillä minä tahdon nyt kertoa teille, mitä minulle merkitsi tämän erään nuoren kuolema tänä viikonloppuna...
Minä en koskaan juuri tuntenut häntä. En ollut jutellut hänelle, ja tiesin hänet vain koska hän sattui olemaan erään kaverini serkku ja kävi joskus samaa koulua. Hän ei siis ollut minulle erityinen, vain ihminen muiden joukossa...

Astuin lauantai-aamuna Hirsikankaalle menevään bussiin, ja eräs ystäväni kertoi minulle erään meidän kylältämme kotoisin olevan pojan kuolleen auto-onnettomuudessa. Seuraava kertoi hänen henkilöllisyytensä...

Se sattui. Sattui ihan oikeasti. Ensin ajattelin kevyesti, lapsenomaisesti. En ymmärtänyt alkuunkaan, että häntä ei enää ole... En osannut ajatella niin. Vasta kun asiasta puhuttiin vakavasti. Mietittiin oikein kunnolla... Minä purskahdin äänettömään itkuun. Se iski suoraan tajuntaan ja sanoi kylmällä äänellä: "Häntä ei enää ole."

Niin kuin kerroin, en koskaan tuntenut häntä. Siitä huolimatta hänen poismenonsa sai minut hyvin, hyvin surulliseksi... Nyt en voi kuin kliseisesti todeta: vielä ei ollut hänen aikansa. Tuolla nuorella miehellä oli varmasti toiveita. Haaveita ja unelmia, joita hän ei enää koskaan voi tehdä todeksi. Hänellä oli tulevaisuus, jonka hän olisi varmasti tahtonut nähdä mutta... Hänelle aurinko ei enää noussutkaan aamulla.

Tapahtuma sai mieleeni jälleen nousemaan paljon kysymyksiä, joita olen usein ennenkin pienessä mielessäni miettinyt.
Kuka päättää milloin lanka katkeaa? Kuka päättää milloin tiimalasin hiekka valuu loppuun? Kuka päättää milloin siivet eivät enää kannakaan..?

Ei, sitä ei voi tietää... Ei kukaan, ei milloinkaan.

Tämä todistaa, että meidän on elettävä kun aikaa on jäljellä... Meidän on opittava hyväksymään itsemme voidaksemme hengittää, voidaksemme jälleen lentää. On pidettävä kiinni pienistäkin onnen sirpaleista. On haluttava etsiä ja tutkia, täytyy tahtoa löytää uutta. Pitää jatkaa, elää, nauttia ja nauraa vaikkei siihen olisi edes syytä... Meidän täytyy elää hänenkin puolestaan, toteuttaa unelmamme ja tulla onnellisiksi.

Hymyilkää.

Sillä kun keuhkoissa on ilmaa ja iholla tunto, kun kuulet tuulen huminan ja maistat elämän, näet auringon jälleen nousevan viileään aamuhämärään...

...Sinulla on kaikki.