sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Can you see the stardust in his eyes?



Se teki minut niin kovin surulliseksi.


Jälleen kerran vietin viikonloppuni Hirsikankaan leirikeskuksessa Sukevalla, isoskoulutuksessa. Käsittelimme ryhmänohjaamista ja sen ongelmia...

Mutta se, mistä tahdon nyt kirjoittaa, liittyy siihen vain hyvin löyhästi... Sillä minä tahdon nyt kertoa teille, mitä minulle merkitsi tämän erään nuoren kuolema tänä viikonloppuna...
Minä en koskaan juuri tuntenut häntä. En ollut jutellut hänelle, ja tiesin hänet vain koska hän sattui olemaan erään kaverini serkku ja kävi joskus samaa koulua. Hän ei siis ollut minulle erityinen, vain ihminen muiden joukossa...

Astuin lauantai-aamuna Hirsikankaalle menevään bussiin, ja eräs ystäväni kertoi minulle erään meidän kylältämme kotoisin olevan pojan kuolleen auto-onnettomuudessa. Seuraava kertoi hänen henkilöllisyytensä...

Se sattui. Sattui ihan oikeasti. Ensin ajattelin kevyesti, lapsenomaisesti. En ymmärtänyt alkuunkaan, että häntä ei enää ole... En osannut ajatella niin. Vasta kun asiasta puhuttiin vakavasti. Mietittiin oikein kunnolla... Minä purskahdin äänettömään itkuun. Se iski suoraan tajuntaan ja sanoi kylmällä äänellä: "Häntä ei enää ole."

Niin kuin kerroin, en koskaan tuntenut häntä. Siitä huolimatta hänen poismenonsa sai minut hyvin, hyvin surulliseksi... Nyt en voi kuin kliseisesti todeta: vielä ei ollut hänen aikansa. Tuolla nuorella miehellä oli varmasti toiveita. Haaveita ja unelmia, joita hän ei enää koskaan voi tehdä todeksi. Hänellä oli tulevaisuus, jonka hän olisi varmasti tahtonut nähdä mutta... Hänelle aurinko ei enää noussutkaan aamulla.

Tapahtuma sai mieleeni jälleen nousemaan paljon kysymyksiä, joita olen usein ennenkin pienessä mielessäni miettinyt.
Kuka päättää milloin lanka katkeaa? Kuka päättää milloin tiimalasin hiekka valuu loppuun? Kuka päättää milloin siivet eivät enää kannakaan..?

Ei, sitä ei voi tietää... Ei kukaan, ei milloinkaan.

Tämä todistaa, että meidän on elettävä kun aikaa on jäljellä... Meidän on opittava hyväksymään itsemme voidaksemme hengittää, voidaksemme jälleen lentää. On pidettävä kiinni pienistäkin onnen sirpaleista. On haluttava etsiä ja tutkia, täytyy tahtoa löytää uutta. Pitää jatkaa, elää, nauttia ja nauraa vaikkei siihen olisi edes syytä... Meidän täytyy elää hänenkin puolestaan, toteuttaa unelmamme ja tulla onnellisiksi.

Hymyilkää.

Sillä kun keuhkoissa on ilmaa ja iholla tunto, kun kuulet tuulen huminan ja maistat elämän, näet auringon jälleen nousevan viileään aamuhämärään...

...Sinulla on kaikki.

2 kommenttia:

  1. Ihan kamalaa. Älysin tässä vasta juuri, että olimme käyneet samaa kerhoa. En edes muista, miltä hän näytti. Mutta, tosi paska juttu.

    VastaaPoista
  2. Todellakin... kamalaa... nuori oli ja elämä edessä mutta silti lähti ja jätti tyhjän paikan ja kasan muistoja ihmisten sydämiin... ;A; lepää rauhassa Antti...

    VastaaPoista