keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Placet adjuvandum me aliquid...

Tuijotan kuvajaistani peilistä.
Katson hahmoa suoraan sen omiani muistuttaviin harmahtaviin, sinisiin silmiin, jotka katsovat häpeilemättä takaisin.
Nuorelle ihmiselle nuo silmät ovat aivan liian vanhat, kuin ihmisellä, joka on nähnyt kaiken syntymästä kuolemaan.
Hahmon silmien ympärillä ovat laajat, tummat renkaat, jotka kielivät väsymyksestä, ja huulilla tanssii turhautuneisuus elämän epäoikeudenmukaisuuteen.
Vihaan kaikkea mitä näen.
Vihaan niin kovasti...

Ja se haju, kuin kalmiston katku, joka tarttui hiuksiin eikä lähtenyt, vaikka kuinka itkit ja hankasit sitä irti vereslihalle raapiutuneelta iholtasi...

Katson kuvajaistani peilistä ja näen sen hiljalleen katoavan.
Painuvan kasaan ja napsahtavan poikki.
Mustelmien koristama ihoni kalpenee ja kuihtuuu pois, paljastaen kaiken mitä on enää jäljellä.
Jäljellä on enää musteen kaltaista nestettä, joka hiljalleen valuu ulos ruumiistani jättäen jäljelle tahroja viininpunaisen kokolattiamaton pörröiseen pintaan, värjäten sen laikukkaaksi.
Naurahdan heikosti ja yritän hymyillä...

Ei tämä ole ensimmäinen kerta.

Kännän selkäni hetkeksi kuvajaiselleni, tunnen sen tekevän samoin.
Eihän kukaan verinaarmuille runneltua selkää tahtoisikaan katsoa.
Jokainen vihlaisu muistuttaa siitä, kuinka epäoikeudenmukainen ihminen voikaan toiselle olla,kuinka kaikkensa voi antaa, mutta koskaan ei saa olettaa toisen tekevän samoin.
Se ei koskaan mene niin...

"Kuinka ihminen voikaan koskaan rakastua, jos kehenkään ei voi luottaa?
Kuinka kukaan voisi rakastaa kaltaistani, jonka keho on leimattu, lyönnein ja viinankatkuisin suudelmin, painuvaksi ikuisen meren pohjaan?
Kuka koskettaisi saastein merkattua ihmissielua?
Kuka sitoisi kalmankalpealla iholla hiljaa vuotavat haavat kiinni?
Kuka pyyhkisi yön ja pimeän pois pienen ihmisen yksinäisestä mielestä?"


Antaisin mitä vain saadakseni irrottaa jalkani maasta, saadakseni tuon aistit tappavan katkun irti ruumiistani...
Antaisin mitä vain sylistä, jonne minun ei enää tarvitsisi pelätä palattavan...
Antaisin mitä vain vapautuksesta...
Antaisin mitä vain puhtaudesta...
Mitä vain...

Kuuleeko kukaan?

Olen kahlittu, siipeni on revitty irti jo kauan aikaa sitten.
Muistona niistä ovat nuo lukemattomat arvet ja mustetta vuotavat haavat selässäni, joiden kipua ei tapeta särkylääkkein ja puudutuksin;
ne ovat mukanani ikuisesti.

Kyyneleitä ei enää tule.
Ne ovat jäätyneet kasvojani koristavan maskin taakse.
On myöhäistä itkeä, se tapahtui jo.
Kaikki sulkevat korvansa tuskaltani, vaikka viereisessä huoneessa viimeisetkin ihmisyteni rippeet olisi revitty palasiksi ja heitetty helvetin liekkeihin tuskanhuutojeni saattelemana, musteen valuessa pitkin kalvakoita kasvojani.
Ei, kukaan ei kuule.

Eivät he tahdo kuulla.

Sieluni on kuin siivetön joutsen: murrettu, tapettu, häpäisty...
Tapettu.
Kuka olen? Mikä olen...?
Miksi olen tällainen?
En jaksa enää huutaa lujempaa...
En jaksa enää...

Muste tanssahtelee pitkin pojan kalmankalpeaa ihoa suudellen mustelmien koristamaa rintakehää, värjäten kauniin valkoisen kauluspaidan syntisellä värillään. Poika naurahtaa ja suutelee peilikuvaansa, kuljettaa sormeaan pitkin peilin sileää pintaa. Hän on yksin. Ei häntä enää kukaan kuule, vaikka ääni ulos asti kantaisikin. Hän on rikki ja kadoksissa. Hän piiloituu huoneeseen, jossa valtava peili heijastaa hänen tuskansa. Hän pelkää. Odottaa seuraavaa tuomiota...

Odottaa pelastusta, päivää jona aurinko ehkä paistaa myös hänelle.

"So please
Save me and hold me tight
Just make me all right"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti