tiistai 22. maaliskuuta 2011

Maybe some stories aren't meant to end up that way?

Mikä on riittävä aika onnellisille lopuille?


Mitä sitä tässä enää sanoisi...
Viimeisen vuoden aikana olen ollut onnellisempi ja väsyneempi kuin koskaan.
Tunteet ovat olleet yhtä vuoristorataa masennuksesta onneen.
Päällimmäisenä oli kuitenkin rakkaus, tuo vahva ja kaiken kestävä rakkaus... Rakastin sitä tunnetta, kun joku piti sylissään, silitti hiuksia ja suuteli huuliani.
Kuiskasi "minä rakastan sinua".
Hymyjä...Katseita...Kosketuksia...Onnellisia hetkiä...
Jään todella kaipaamaan niitä.

Jatkan kai matkaani nyt yksin, eri polkua kuin sinä.
Toivottavasti saat tuntea kasvoillasi saman tuulen kuin minä ja nähdä saman sinisen taivaan kaartuvan yllesi kauniisti.
Aivan kuten silloin kun kävelimme käsi kädessä pitkin kaupungin katua ja hymyilimme....
Saan kai nähdä hymysi vielä?

Älä unohda minua...
Lupaathan?
Kaikkine kyynelineenkin tämä vuosi oli minulle maailman onnellisin, eikä sitä totuutta muuta yksikään viilto välillämme.
Rakastin sinua.
Rakastan kai edelleen.
Ja vaikka tiemme erkanevatkin...
You're still my little one, Candy.

Kiitos, Anteeksi, Näkemiin...

"Hei, Minä olen Reetta. Kuka sinä olet?"


....Kyyneleille vain ei tule loppua...

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Every time I get it, I throw it away.

Nyt on tullut jälleen aika _valittaa_ tänne muutamasta epäkohdasta elämässäni...
Seuraavaksi siis:

5 asiaa jotka minua juuri nyt eniten ärsyttävät.

1. Ihmiset, jotka yrittävät vaikuttaa toisten mielipiteisiin ja käyttäytymiseen käskyin, rajoituksin ja kielloin. En toki tiedä, mitä kyseinen henkilö itse ajattelee toisen päättämistä rajoituksista hänen elämässään, mutta koska ne tavallaan vaikuttavat myös minun ajankäyttööni ja mielenterveyteeni, en voi oikein muuta sanoa, kuin että "Mitä helvettiä olen tehnyt sinulle?" ja "Haistappa vaan vittu."
(Ymmärtäkööt ken tietää.♥)



2. Yhteishaku ja se, kuinka helposti olen manipuloitavissa sen suhteen... Toisaalta tahtoisin pois 'rakkaasta tuppukylästäni', mutta toisaalta se taasen takaa minulle katon pään päälle, rahaa ja ruokaa. Luultavasti haen kotikyläni lukioon, Lapinlahden lukioon kuvataidelinjalle, sekä Sibelius lukioon (johon en valitettavasti voi tulla varmaankaan edes hyväksytyksi). Välillä tahdon hyvin vahvasti pois täältä, välillä taas en tiedä miten pärjäisin muuallakaan... Ihmiset sanovat "Lähde, et tahdo jäädä tänne kuitenkaan" tai "Älä lähde, sinun on parempi täällä"... En tiedä ketä uskoa, koska edes tiedä mitä itse tahdon...
Sekavaa.

3. Olen nyt ollut lähestulkoon 2 viikkoa poissa koulusta. Olen jäljessä. Numerot putoavat. En jaksa keskittyä kouluun nyt, liikaa kaikkea muuta. Kukaan ei voi hyvin, kaikki vihaavat itseään tai muita, kaikki ovat sanoneet minulle jo kerran "tahdon kuolla"... Luuletteko että minäkään enää jaksan jos muut luovuttavat?
Lienee sitten pakko.

4. En osaa pysähtyä itse. Pysähtymiseen tarvittiin kaksi viikkoa 'sairaslomaa' kotona ja antibioottikuuri. Mikä minua vaivaa? Enkö vain osaa pysyä paikallaan? Ahdistun vain, jos en tee mitään, ja paras tapa pitää kiinni mielenterveydestä ja tajusta on pysyä liikkeessä, vaikka keho huutaa pysähdy.
Pitänee vain opetella...
5. Vietän liian vähän aikaa ystävieni kanssa. Tarvitsen heitä. En voisi elää ilman... Enkä todellakaan tahdo laiminlyödä heitä. Vapaa-ajan vähyys vain harmittaa, sillä tahtoisin viettää sen heidän kanssaan tehden kaikkea hauskaa ja keskustellen. Anteeksi, olen ollut kamala ystävä. Let's keep each other in touch, plz?


perjantai 11. maaliskuuta 2011

So, I'll Find What Lies Beneath.

Ovatko lupaukset sitten tehty rikottaviksi?

Mikä on totta, mikä valhetta?
Jokainen meistä varmaan törmää päivittäin jonkinlaiseen valheeseen, jotkut pieniin valkoisiin, jotkut suuriin ja sysimustiin.
Joidenkin elämät se muuttaa lopullisesti, joitakin se vain nipistää.
Toiset kertovat ne itse.
Toiset ovat uhreja...


Onhan se toisaalta ymmärrettävää, että valheita tulee milloin kenenkin suusta, joko vahingossa tai tahallaan.
Useimmiten ne ovat vain pieniä valkoisia valheita, joiden ei uskota satuttavan ketään.
Lopulta totuus saattaa kuitenkin olla jotain aivan muuta.

Valhe on valhe, eikä sitä voi muuksi väittää, ei missään vaiheessa.
Ihminen ottaa tietoisen riskin päästäessään suustaan asian joka ei ole totta.
Valitettavasti tämä valhe esiintyy hyvin usein myös sanojen "lupaan", "vannon" ja "tahdon", kanssa...
"Lupaan etten koskaan enää valehtele sinulle" on luultavasti typerin valhe minkä olen koskaan kuullut sanottavan.
Eihän se voi pitää paikkansa...

Ihminen valehtelee luonnostaa.
Hän kätkee sillä jälkensä lumessa, ettei kukaan saisi tietää.
"I promise not to tell anybody" She told it to everyone.
"I haven't been drinking lately." He's an alcoholic.
"I don't like smoking." She smokes 20 cigarettes per day.
"I like cat's." He's allergic, but he's in love with a cat lovin' girl.
"I love you." She's an actress.
"I do." He needs money and has already another one...

Valhe ja lupaus kulkevat usein käsi kädessä.
Niin erilaisia, silti niin lähellä toisiaan...
Monia tapauksia olen nähnyt, kun jotain on luvattu, vannottu tehtävän tai jätettävän tekemättä...
Se on paljastunut valheeksi.
Se on Valhe juuri kun sitä vähiten odotat...

Kaikki on vain yhtä suurta valhetta...

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

I'll let the sun shine in today.





Sä oot aina mulle se
Tyttö joka katsoo merelle
Mitä siellä näätkään?
Näätkö siellä jotakin johon voisi tarttua
Jotain kestävää ja pysyvää?


Näin syntymäpäivänä voisin miettiä, mitä minusta on tullut vuoden aikana ja mitä tahdon tulevaisuudelta.

Todellakin. Pian Minä täytän vuosia. Kuluneeseen vuoteen mahtuu niin surun, kuin ilonkin hetkiä kuten luultavasti kaikkiin muihinkin...
Tämä vuosi vain oli jotenkin erilainen.

Vuoden 2009 joulukuu, kun olin vielä viaton 14 vuotias. Silloin paha olo oli vielä selvää kuvotusta itseäni kohtaan. Selvää inhoa ja vihaa...
Sitten täytin 15. Ikää tuli lisää. Vastuuta tuli lisää. Vastuuta itsestä ja muista...
En enää voinut tuntea niin vahvasti. En voinut. Koska olin enemmän vastuussa myös muista, en voinut keskittyä omaan tuskaani ja kipuuni. Mutta silti olin yhtä läski ja ruma, tyhmä ja saamaton...
En päässyt siitä yhtään mihinkään, kielsin vain niin räikeän tavan vihata itseäni. Ne tunteet eivät kadonneet, eivät vaikka kuinka yritin...
Hetkeksi se katosikin, hyvin lähtikin, ja Hetken osasin olla niin onnellinen, etten jaksanyt vaivata itseäni niillä asioilla, joiden takia olisin ehkäpä kuukaudet, viikot aikaisemmin itseni saattanut tappaa... Väsyin itsesääliini...

Harmikseni, se ei ollut lopullista. Minä palasin tänne, miettimään virheitäni yksinäisyyden vallitessa. Palasin ensimmäiseen ruutuun yhden ainoan vikaan menneen nopan heiton vuoksi...

"Palasin syvään lampeeni huutamaan. Veteen, jossa kukaan ei kuule avunpyyntöjäni."

Mutta minulla on haaveita. Minulla on toiveita, jotka pitävät askeleeni tarpeeksi kevyinä etten kosketa pohjaa. Hiljalleen, askel askeleelta, kohoan kohti pintaa.
Joskus saatan astua harhaan ja kompastun... Mutta hitaasti ja varmasti minä voitan tämän taistelun pahinta kriitikkoani vastaan: itseäni.

Jos joskus sanon: "tahdon kuolla" tai totean, ettei elämälläni ole päämäärää... Muistuttakaa, että olen jaksanu 16 vuotta ja ettei enää ole mitään järkeä kääntyä takaisin tiellä, joka murenee hiljalleen takaa muuttuen muistoiksi. Putoaisin ja katoaisin. Mennyttä ei saatakaisin eikä tehtyä tekemättömäksi. On kestettävä ja rakennettava tulevaisuutta, katse suunnattuna eteenpäin...

Sillä tätä peliä minä en häviä.

Uskallan todella uskoa tulevaisuuteen, vaikka joskus askeleeni sitä kohti horjuukin. Melankoliani ei tule koskaan tuhoamaan minua täysin, olen päättänyt sen. En enää pelkää sitä. En enää pelkää itseäni. Tahdon vain tulevaisuuden, jossa kärsimys ei ole enää jokapäiväinen tuttuni, eivätkä kyyneleet peitä hymyäni. Ei, en haikaile enää mennyttä onnea tai lapsenomaista helppoutta olla onnellinen... Voin saavuttaa sen nytkin.
Opiskelen ahkerasti, muutan omaan asuntoon jonnekin muualle, aloitan elämäni uudestaan jossain muualla. En aio unohtaa kokemaani tai sitä, mitä masentuneisuus on minulle opettanut... Voin kääntää sen vahvuudeksi ja kokemukseksi, jota minun ei tarvitse pelätä.

Äiti, Isä... Kyllä minä pärjään, olen jo iso tyttö.

16 vuottani ovat olleet täynnä naurua ja kyyneleitä, pelkoa ja onnea.
Kuitenkin minulla on aina ollut vierelläni ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua ja rakastaneet vaikka olen ollut joskus täysi kusipää...
Kiitos... Kiitos niin helvetin paljon.

Kyynelten tullessa olen saanut painaa pääni teidän olkaipäillenne. Hymyn levitessä kasvoilleni, te olette jakaneet onnen kanssani ja nauraneet, kun sille on ollut aihetta. Te olette olleet tukenani ja turvanani. Olette pelastaneet henkeni ja antaneet syyn elää hetkinä, joina elämisen tuska on ollut suurin... Kiitos...
Kaikki 16 elinvuottani on omistettu teille.

Pidän syntymäpäivistä... silloin voi keskittyä yhden ihmisen onnelliseksi tekemiseen. Silloin on hyvä hetki kertoa kuinka tärkeä ihminen on ja kuinka yksinkertaisen hienoa on, että toinen on syntynyt ja elää kanssamme. Silloin juuri se yksi ihminen saa olla hymyjen ja onnittelujen kohteena. Juuri silloin voi olla onnellinen, että on oikeasti saanut mahdollisuuden elää. Mielestäni se on upea juhla...

Tosin...
Omistani en ole koskaan välittänyt. Viime vuosina sen merkitys on vain hiljalleen haihtunut...

Kunnes palasi jälleen tänä vuonna.♥
Tuntuu todella kuin olisi jotain mitä odottaa.



And again:
Happy Birthday to myself, I guess.