tiistai 22. maaliskuuta 2011

Maybe some stories aren't meant to end up that way?

Mikä on riittävä aika onnellisille lopuille?


Mitä sitä tässä enää sanoisi...
Viimeisen vuoden aikana olen ollut onnellisempi ja väsyneempi kuin koskaan.
Tunteet ovat olleet yhtä vuoristorataa masennuksesta onneen.
Päällimmäisenä oli kuitenkin rakkaus, tuo vahva ja kaiken kestävä rakkaus... Rakastin sitä tunnetta, kun joku piti sylissään, silitti hiuksia ja suuteli huuliani.
Kuiskasi "minä rakastan sinua".
Hymyjä...Katseita...Kosketuksia...Onnellisia hetkiä...
Jään todella kaipaamaan niitä.

Jatkan kai matkaani nyt yksin, eri polkua kuin sinä.
Toivottavasti saat tuntea kasvoillasi saman tuulen kuin minä ja nähdä saman sinisen taivaan kaartuvan yllesi kauniisti.
Aivan kuten silloin kun kävelimme käsi kädessä pitkin kaupungin katua ja hymyilimme....
Saan kai nähdä hymysi vielä?

Älä unohda minua...
Lupaathan?
Kaikkine kyynelineenkin tämä vuosi oli minulle maailman onnellisin, eikä sitä totuutta muuta yksikään viilto välillämme.
Rakastin sinua.
Rakastan kai edelleen.
Ja vaikka tiemme erkanevatkin...
You're still my little one, Candy.

Kiitos, Anteeksi, Näkemiin...

"Hei, Minä olen Reetta. Kuka sinä olet?"


....Kyyneleille vain ei tule loppua...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti