sunnuntai 21. elokuuta 2011

After Dark.

Tänään kävelin hautausmaalla.
Kalmisto oli hiljainen kuten aina ja vain sora rapisi kenkieni alla jättäessäni pyöräni portille ja lähtiessäni kävelemään kapeita polkuja pitkin kohti määränpäätäni.
Satunnaiset auringonsäteet suodattuivat läpi mäntyjen oksien lämmittäen tuota hiekkaista maata, jossa sadat hiljaiset nukkuvat ikuista untaan
Pian edessäni oli tummasta kivestä tehtyjen hautakivien joukosta valittu kivi, jonka kullatut tekstit kertoivat sen kuuluvan isovanhemmilleni.
Laitoin käden laukkuuni poimiakseni sen pohjalta kaksi suurta, valkoista kynttilää, jotka tavoitettuani sytytin ja asettelin valikoiduille paikoille.
Tuijotin pientä liekkiä hetken ja käänsin pian selkäni heille,
Etten vain purskahtaisi itkuun.



Kävelin ympäri tuota hiljaista polkua, tuuli humisi ja korvissani soi Davy Jones' Theme.
Valokuvasin enkeleitä.
Niitä oli kaikkialla.
Valkoisia, kultaisia, hymyileviä, nukkuvia...
Sitten pysähdyin erään haudan kohdalle, sillä sen teksti kiinnitti huomioni:

"Kuiskaan joka ilta hyvää yötä sinulle", Sanoi Nasu Puhille.
"Mutta minähän asun metsän toisella laidalla", Puh sanoi.
"Juuri siksi. Voin kuvitella että olet lähellä"



Katsoin kiveä tarkemmin...
Kaksi pientä poikaa, molemmat kuolleet samana päivänä kuin olivat syntyneet.
Kyyneleet kirposivat silmiini mutta pidin ne sisälläni...
Miksi juuri he jotka eivät ehtineet elää hetkeäkään?

Kuolema ei kaihda ketään, se on aina läsnä.
Koskaan ei voi tietää milloin on kenenkin vuoro lähteä.
Toisille kuolema on pelastus, toisille pahin pelko...

Mutta mitä kuolema oikeastaan on?
Mitä kuolemassa tapahtuu, mitä tulee kuoleman jälkeen?

En tiedä, enkä ennen kuolemaani tahdokaan.



Ihmiset... Eläkää kun on vielä jotain elettävää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti