perjantai 25. marraskuuta 2011

At Least We Live Today.


Mitä tehdä kun elämä on liian ahdistavaa ja kaavamaista?


Kaipa jokaisella on näitä päiviä.
Sellaisia, joina tuntee elämän olevan vain merkityksetöntä suorittamista.

Heräät
menet kouluun
opiskelet
tulet kotiin
menet nukkumaan.

Ja sama aina vain uudestaan ja uudestaan, päivä toisensa jälkeen.
Päivä kerrallaan, samaa toistaen...
En edes ole varma kuinka kauan vuodet ovat muistuttaneet toisiaan näin paljon.
Samat murheet, samat haavat, samat kasvot ja sanat, kaikki toistavat itseään viikko viikolta, tunti tunnin perään, samaa tarinaa kertoen.

Liitutauluille kirjoitetut valkoiset sanat, asfalttiin hukutettu kylänraitti keltaisten katulamppujen loisteessa, sisämaan iltatuuli kasvoillani, kahvinkeittimen suhina aamuisin...

Entäpä jos tahtoisin tehdä jotain toisin?
Entäpä jos tahtoisin muuttaa jotain?
Saisinko minä tehdä niinkuin itse haluan?
Voisinko tehdä itsestäni onnellisen?

Lentää, paeta, aloittaa alusta...

Saisinko vihdoin elää?

lauantai 19. marraskuuta 2011

Be Better Than You Were Yesterday.

Olipa kerran minä.

Eräänä tylsänä lauantai-iltana avasin mustan laatikon, jonka olin juuri kaivellut taiteilijakaappini pimeimmästä nurkasta.
Pyyhkäisin pölyt pois laatikon päältä ja avasin sen poimien pohjalta muutaman vanhan hajuvesipullon.

Tunsin alusta asti tutun tuoksun, joka vahvistui, kun tartuin kulmikkaan, sinisen hajuvesipullon korkkiin hellästi nykäisten sen irti.
Tuo sama tuoksu täytti jokaisen aistini...

Inho, viha, katkeruus ja suru.
Eiköhän tuo riitä kuvaamaan, miltä tämä hajuvesi tuoksuu,
tuoksui jo silloin....

Tuoksu toi mieleeni erään tytön, tytön jota joskus rakastin.




Ostin tuoksun lomaillessani Kanariansaarilla vuosi tai pari sitten.
Minä vihasin itseäni, vihasin häntä ja välillämme olevia valheita.

Vihasin niin paljon, että se tunne kai pinttyi tähän tuoksuun, jonka jälkituoksu muistuttaa makeaa savuketta, jota espanjalaisilla naisilla on tapana polttaa...

Minulle tämä viaton ranskalainen parfyymi tuoksuu valheilta.
Inhoan tätä tuoksua, inhoan mitä kaikkea se saa minut ajattelemaan, inhoan pullon sinistä väriä ja kaikkia sen tuoksu seuranani ajattelemiani ajatuksia.

Sekavia ajatuksia totta tosiaan...

Tämä tuoksu saattoi minut miltei hautaani.

torstai 17. marraskuuta 2011

MYCKET BRA!♥


Voi kauhistus...

4000 kävijää!♥

Voi hyvänen aika, ette ymmärräkään kuinka onnellinen olen nyt...
Kiitos kaikille jotka ovat vaivautuneet vilkaisemaan blogiani...

Ja erityinen kiitos LUKIJOILLE, uusille ja vanhoille!
Vähän vaille kaksi vuotta ja näin paljon käviöitä ai että rakastan teitä kaikkia♥

TUHANNET KIITOKSET!!!♥

Toivottavasti pystyn miellyttämään teitä jatkossakin mietteilläni :)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Daddy's Girl.

Nyt on elämäni kuudestoista isänpäivä.

"Isäni on tyhmä ja ärsyttävä.
Isäni on laiska ja tylsä.
Isäni ei koskaan kuuntele minua.
Isäni ei ymmärrä minua.
En tarvitse häntä..."


Kaikki tietävät nuo tunteet, sillä jokainen tuntee joskus niin.
Joskus suhteet vanhempiin saattavat olla hyvinkin kivikkoiset, mutta hekin ovat vain ihmisiä kuten sinä ja minäkin. Tänä isäinpäivänä minä tahdon kiittää minun omaa isiäni, joka kaikesta kiukuttelustani ja typeryyksistäni huolimatta rakastaa minua.

Isä korjasi pyöräni pienenä. Isä potki kanssani jalkapalloa. Isä kertoi iltasadut, peitteli ja halasi ennen kuin palasi takaisin työmaalle toiselle puolen Suomenmaata. Isä opetti ja teki kanssani paljon tärkeitä asioita, joista tulen olemaan kiitollinen ikuisesti...

Mutta kaikkein tärkeintä minulle on, että
Isä hyväksyi minut tällaisena kuin olen.

Vaikka isi on aina töissä, kiukuttelee yhtä paljon kuin teini-ikäinen PMS-oireista kärsivä tyttö ja käyttäytyy joskus typerästi, niin
Hän on minun oma rakas isi.

Isäni on rohkea.
Isäni on vahva ja ahkera.
Isäni on jännittävä ja huumorintajuinen.
Isäni on aina läsnä ja auttaa jos tarvitsen apua.
Isäni on minulle tärkeä.

Isäni on maailman paras isä.

Hyvää isäinpäivää isi!♥

tiistai 8. marraskuuta 2011

Red

Kauniit pienet askeleet ensijään pinnalla,

Hän tanssii, kuulee tuulen kuiskaukset hiuksissa.
Hienoiset jääkiteet silmissään, kaukana on maailma.
Sävel, liike, tarttuu mekkoonsa valkeaan.
Ei tunne pelkoa, ei vaaraa aavista.
Askel, askel, pyörähdys, pian pohja katoaa.
Kylmä kiertyy ympärille, syö lapsen kokonaan.

Hän avaa silmänsä...

Ei enää tanssikaan.







I'm shivering in the rain that began to fall
Without holding an umbrella
Because I'm afraid of knowing loneliness
I wanted you and yet I cannot see something
like a red string
because I cannot undo
my longing for you

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sometimes turning back ain't the right choice.

Maailmassa on paljon asioita, joita ei vain tunnu saavan sanotuksi.
Yksi niistä on Anteeksi.


Usein ihmiset pyytävät anteeksi pahoitettuaan toisen mielen tai satutettuaan toista jollain tapaa. Liian usein kuitenkin anteeksipyyntö jää kokonaan sanomatta.
Miksi se on niin vaikeaa?

Miksi niin yksinkertainen sana on niin kovin vaikeaa saada suustaan?
Miksi virheen myöntäminen ja toisen edessä nöyrtyminen on vain niin hankalaa?
Luulisi nyt, että selvän virheen tehdessään osaisi ja ymmärtäisi korjata sen niinkin yksinkertaisella tavalla kuin "anteeksi"!

Joskus unohdamme, joskus jätämme tarkoituksella sanomatta.
Ylpeys, välinpitämättömyys, viha...
Mikä estää meitä sanomasta sitä pientä sanaa?

Pelko, että vilpitöntä anteeksipyyntöä ei hyväksytä?

Mikä syy lieneekään, on kuitenkin syytä aina muistaa, miten suuri merkitys tuolla yhdellä pienoisella sanalla onkaan ja kuinka tärkeää on aina muistaa se tilanteessa kuin tilanteessa. Vain tuolla yhdellä pienellä, rehellisellä sanalla voidaan välttyä niin paljon suuremmilta vahingoilta...

Kiltit... Muistakaa se.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Россия, Карелия

Tosiaan, käväisin Karjalan Tasavallassa itärajan tuolla puolen! Taidan tosiaankin jättää tämän merkinnän kuvapostaukseksi vailal sen suurempia ja hienompia selittelyjä, sillä uskon että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa :)
Toki niistä saa kysyä ja aina vastaan, I promise!
PS ANTEEKSI ETTÄ TÄMÄ ON IHAN HELKKARIN MYÖHÄSSÄ!1♥

Ps. Perinteinen Reissupoppoo koossa! (Minä, Repa, Pake, Tuomo, Veera, Jatta ja Emppu♥)






Eemeli ja Taru♥




Porukka oli loistava, reissu oli loistava, paikalliset ihania, I HOPE WE'LL SEE AGAIN♥

I'm guaranteed to run this show.

Se tunne iskee aina suoraan päin kasvoja.

Olette siinä, tiedän sen.
Olette siinä aina, kun tarvitsen teitä, aina kun tarvitsen apua tai tukea.
Olette vierelläni, ettekä jätä minua.
Olette lähellä, mutta silti niin kaukana.

Minun päässäni tämän kovan kuoren alla asuu pieni tyttö, joka on yksinäinen.

Ihmisiä, loputtomasti ihmisiä...
Kaikki nämä ovat vain niin merkityksettömiä.
Kukaan heistä ei ole se, joka pyyhkisi pois ahdistukseni ja yksinäisyyteni.
Olen yksin, koska kukaan ei ymmärrä että minä olen minä.
Minua ei voi hyväksyä näin, ei kukaan rakasta ihmistä, joka eräänä aamuna saattaa herätä huomaamaan, että elämä ei olekaan elämisen arvoinen.
Kukaan ei jaksa sitä, minä en jaksa sitä.

Katson peiliä, mittailen katseellani ja totuttaudun ajatukseen, että peilistä takaisin tuijottava hahmo on oikeasti minun oma kuvajaiseni.
Pidän siitä, en pidä siitä, pidän siitä, en pidä siitä...

Mutta kuka kiinnostuisi ihmisestä, jonka mielestä ei koskaan voi olla varma?
Joinain hetkinä olen rohkea ja sosiaalinen, kaunis ja viisas, toisina taas olen maailman rumin ja turhin ihminen, joka ei kaipaa muiden läsnäoloa sillä pelkää tulevansa satutetuksi jälleen kerran...
Minä pelkään rakastua, minä pelkään että minuun rakastutaan.
Pelkään etten voi olla se ihminen joka odotetaan olevan.
Pelkään etten kykene olemaan se ihminen...

Pelkään etten kelpaa tällaisena kuin olen.


...Saisin tähän loppuun paljonkin kauniita sanoja, mutta tajusin, että voin saada sen kaiken yhteen lauseeseen:

Tahdon jonkun, jota rakastaa ja joka rakastaa minua tällaisena kuin olen.

lauantai 5. marraskuuta 2011

What's enough? Nothing.

Jos saisin mitä haluaisin...
Olisinko koskaan tyytyväinen?



Ihminen on outo olento.
Sitä vain haluaa ja haluaa...
Ja kun sen saa, haluaa lisää ja enemmän.
Haluaa kunnes ei ole enää mitään haluttavaa.
Haluaa vaikkei haluaisikaan.
Ja jos saa jotain mitä ei halua, oli se kuinka hienoa tahansa, sitä ei osaa arvostaa.
Ja jos ei saa mitä haluaa, sitä ei tahdo hyväksyä.
Mitä järkeä tässä on...

Ihminen haluaa, ja kun sen saa, ei ole tyytyväinen.
Tahtoo lisää, enemmän ja suurempaa.
Mikään ei vain riitä...
Olemme ahneita.

Emme koskaan ole tarpeeksi rikkaita, kauniita, taitavia...
Emme koskaan ole tarpeeksi, sillä mikään ei enää riitä.
Tahdomme omistaa, näyttää että me kykenemme hallitsemaan itseämme ja ympäristöämme.
Tahdomme todistaa jotain maailmalle, ja kuvittelemme sen tuovan meille onnen...
Vaikka kaiken sen takana onkin vain ahneus ja jokaisen ihmisen itsekäs halu tulla aina vain itseään suuremmaksi.

torstai 3. marraskuuta 2011

just a small thought...

Kotona jälleen...
Enkä viihdy yhtään.

Miksi en viihdy tässä pienessä kylässä: paikassa, jonka pitäisi olla koti?

On asioita, joita täällä vihaan.
On ihmisiä, joita täällä vihaan.
Tämä paikka muistuttaa minua kaikista niistä haavoista, jotka olen täällä saanut, ja joista en tule koskaan pääsemään eroon.

Tämä paikka muistuttaa minua omasta heikkoudestani;

siitä, etten vain kykene elämään.