torstai 1. maaliskuuta 2012

What are words.


"Ehkä sinä olet masentunut...."



Tumblr_lu2emn0atr1r0urruo1_500_large

Painoin kasvot käsiini, en kyennyt katsomaan sinua silmiin.
Ansaitset parempaa. Ansaitset jotain täydellisempää ja paljon kauniimpa.
Minä olen rikki, ei minusta ole elämään sinun rinnallasi.
Ei minusta ole elämään.


Minä pelkään tulevaisutta, menneisyyttä ja nykyhetkeä.
Minä pelkään eilistä, huomista, jokaista tuntia ja minuuttia.
Tai siltä minusta tuntuu, enhän toki aina tunne näin.
Ahdistun koska en oikeastaan tiedä miksi ahdistun.
Välillä kuitenkin tulee se tunne kun ei vain tunne kykenevänsä mihinkään, sillä hengittäminen sattuu ahdistuksen puristaessa keuhkoja hiljalleen kasaan ja sydän lyö tyhjää.
Tuntuu kuin joku yksinkertaisesti yrittäisi tietentahtoen estää sinua elämästä.
Joku tai jokin kertoo sinulle mitä sinun tulee tehdä.
Se sanoo: "luovuta".

Ei kukaan oikeasti tahdo luovuttaa.
En minä tahdo luovuttaa.

Mutta eilen luulin tahtovani.

En vain aina jaksa uskoa että elämällä on tarkoitus.
Ymmärrän kun sanot, että maailma ei ehkä olekaan niin kamala paikka kuin luulen.
Minä tiedän sen, mutten jaksa uskoa.
En aina.

Kuitenkin, vaikka itkin, puristin käteni nyrkkiin ja löin vasten puista seinäpaneelia, raaputin hakaneulalla ja purin ihoa käsivarrestani olen yhä tässä.
Vaikka elämä tuntui merkityksettömältä, toivottomalta, tuskalliseslta ja inhottavalta, istun yhä tässä ja kerron kuinka inhosinkaan eilistä.
Eilen tahdoin kuolla. 

Mutta kaikesta huolimatta....
Eilenillalla minä selvisin voittajana.
Eilen minä en luovuttanut.

Minua otettiin kädestä, halattiin, suljettiin syliin, pois maailman virrasta.
Minua katsottiin silmiin kun itkin, minua ei pelätty.
Ensimmäistä kertaa minä oikeasti tunsin kuinka en näyttänyt jonkun silmissä ällöttävältä, rikkinäiseltä ihmisrauniolta; mielenvikaiselta nuorelta naiselta, vuodattaessani katkeria kyyneleitä elämän merkityksettömyydestä minun mielessäni.
Minulle sanottiin "Minä autan, minä tuen, minä ymmärrän. Etkä sinä ole mielenvikainen."
Ja itkin lisää.
Sillä hetkellä minä en osannut ymmärtää sitä.
Nyt ymmärrän.


Ja tajuan sanoa kiitos, rakastan sinua.

"Sitä tahtoo vain heitellä lasiesineitä vain kerätäkseen palaset ja huomatakseen että ei ehkä itse olekaan niin rikki kuin kuvittelee. Sitä omistaa vielä paikallaan olevat raajat, silmät, korvat, suun... ja sydämen joka pumppaa jotain veren tapaista. 

Kai siitäkin voi olla onnellinen."



Olen hengissä, tahdon elää.
Kiitos.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti