keskiviikko 21. elokuuta 2013

Katson suoraan aamuauringon säteisiin. Verhot ovat kuluneet, huone kaikuu hengitystä. 
Vien jalkani kylmälle lattialle, joka narahtaa kuin väärin soitettu viulu. Tai huonosti rasvattu sarana, ei sillä niin väliä.  Valkeat seinät heijastelevat valoa, loistavat oranssinkirkkaina ja toistavat jalkojen ääniä. 

Sama napsahdus kahvipannusta, sama napsahdus jääkaapin ovesta, sama napsahdus maitopurkin suulta.
Aamuissani kaikki toistavat itseään. Olen tottunut siihen, vaikka tottumus ei olekaan tervettä.
Tuijotan vain valkeita seiniä, odotan. Odotan jotakin, vaikka aina voi olla varma mitä odottaa.
Ja kun käsi laskeutuu olkapäälleni, ymmärrän jälleen odottavani turhaan. Kellokin napsahtelee rytmikkäästi.
Kahvin tuoksu muuttuu katkuksi, seinät valkoisesta harmaaksi, kylmäksi.
Suljen silmäni. Suljen ne.


Pakenen.

Unessani juoksen henkeni edestä, kadulla, paljain varpain ja mukulakivet vastaavat jalkojeni iskeytyessä vasten niitä samalla mitalla. Sade lyö vasten kasvojani, kuten kunnon kliseisiin kuuluu, ja hiukset liimautuvat kaulalleni kylmästi. Huudan tuskasta, vaikka kasvoni ovat kylmän rauhalliset, kyynelten turvottamat. Ihmiset liikkuvat ilmeettömästi sateenvarjojensa alla, eivät ole huomaavinaankaan. He katsovat, mutta eivät välitä. Juoksen ja juoksen, mutten koskaan saavu kadun kulmaan, jonka takana meri häämöttää suurena ja aavana, purjelaivoineen ja lokkeineen. Joskus törmään porttiin, valurautaiseen, joka erottaa minut vapaudestani, mutta pääsen sinne saakka yhä harvemmin. Juoksuni käy kerta kerralta vaivalloisemmaksi, kivet jalkojeni alla terävämmiksi, hengitykseni raskaammaksi… 
Kunnes kaadun. 
Mätkähdän kasvoilleni kadulle, ihmisjoukon keskelle…


Havahdun.

Värähdän kylmästä.
Näin teen joka yö, päivä, ilta, aamu… Milloin satunkaan sulkemaan silmäni todellisuudelta.
Makaan jälleen sängylläni. Avaan silmäni, tunnen käden hyväilevän olkapäätäni.

Kolistelen valurautaporttia.


Aamuaurinko on muuttunut lasiksi. En tunne sydäntäni missään.

On juostava.
On löydettävä pakoreitti.

torstai 1. elokuuta 2013


Let's never fall in love, 
but just stay here, you and me.

Together.

And when we wake up to the sound of rain,
it's time for me to say goodbye.



Live L♥ve & Laugh | via Tumblr