tiistai 14. tammikuuta 2014

I will survive, I can do it.


Tavallaan jokainen on surullinen.

Untitled


Minäkin. Olen sitä usein ja pitkälti ilman erityistä syytä.
Kaipa se on osa luonnetta, kun tuntuu pahalta, vaikka kaikki onkin hyvin.
On mies, ystäviä, perhe ja koulukin sujuu.
On kaikki mitä luulisi tarvitsevansa.

Olenhan minä onnellinen, paljonkin oikeastaan.
Olen sitä surumielisyyteni lävitsekin.
Silloin tällöin olen myös sujut mutrusuisen peilikuvani kanssa,
eikä suru haittaa, ei ollenkaan.
Ei aina tarvitse hymyillä.
Ei aina.

Eikä aina tarvitse jaksaa.
Olen usein väsynyt ja uupunut.
Toiset eivät vain ole yhtä energisiä ja pystyviä.
Saatan yhtäkkiä ymmärtää, etten vain jaksa.
Silloin pakenen päähäni ja olen hiljaa, silloin olen yksin, eikä muilla ole siihen osaa.
Siihen muut eivät valitettavasti voi vaikuttaa.

On myös niitä hetkiä, kun en jaksa kykenemättömyyttäni.
Olen liian lihava, liian laiska, liian tyhmä, liian paljon kaikkea ja en mitään.
Silloin usko loppuu ja kaikki oleellinen unohtuu.

Niin kuin putoaisi jään läpi äkkisyvään, eikä osaisi uida.
Kaikki on niin vierasta, vaikka sen on kokenut usein aiemminkin.


Tilanteeni ei kuitenkaan ole toivoton, ei kenenkään ole.

Sitä elämä on, kuten sanotaan, ei lainkaan ruusuilla tanssimista.
Ja vaikka välillä on todella kamalia hetkiä, minä pärjään.
En siis valehtele, kun minulta kysytään pärjäänkö
ja minä vastaan


Kyllä minä pärjään.

I can do it!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti