sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Joskus mietin

Ei sitä oikein ymmärrä, kun ihminen lähtee pois.
Sitä näkee omilla silmillään heidät yhä valokuvissa, 
päivityksissä, ikuisesti kauniina ja niinä tuttuina muuttumattomina kasvoina,
Mutta heitä ei enää ole.
Joskus pohdin, mihin mahtavat johtaa facebookin "soita" nappulan puhelut heidän kohdallaan,
jotka jo lepäävät kylmän maan sylissä.
Joskus mietin,
miksi keväiset hanget ja syksyn kuuraiset tiet
vievät heidät meiltä pois.


Turvavyö kiinni, kypärä päässä, aivan sama.
Niinä hetkinä emme ole minkään jumalan tai kohtalon käsissä.
Se on sattumaa, julmaa sellaista,
mutta kaikelle on aikansa, paikkansa,
eikä niitä voi kukaan meistä ennustaa.


Kun joku jonka elämä on juuri alkanut kulkea raiteillaan,

kun joku jonka onni on toisen onnessa,
ja kuinka joku, joka on niin vahva, nuori, kaunis,
voikaan aivan yhtäkkiä olla olematta.
He muutuvat muistoiksi: todellisiksi,
mutta koskemattomiksi, kauniiksi ja ikuisiksi.
He elävät muistoissa sen,
joka illalla sytyttää kynttilän ja miettii,
ettei heidän mukaansa olisi kukaan päässyt saattamaankaan.
Mutta me jotka tänne jäämme, emme unohda.

Eivätkä he ole koskaan kaukana.
Osa heitä kulkee aina mukana, vahvoina tunteina siitä,
että joku ohjaa, joku suojaa, ja joku kuulee sinut,
vaikket heitä enää näekään.
En usko jumalaan, en oikeastaan enkeleihin tai henkiinkään, 
mutta uskon siihen, että niin kauan kuin ihminen muistetaan,
hän ei koskaan katoa.

On tärkeää muistaa olla kiitollinen saamastaan ajasta rakkaimpiensa kanssa,
sillä aika on aina rajallinen, eikä kukaan ole täällä kertomassa meille
milloin kohtaamme uudelleen. 
Tarttukaa siihen, mitä on nyt,
ja muistakaa sitä joka on jo mennyt.

Sillä on tärkeää, ettei pelkää elämää.





tiistai 15. syyskuuta 2015

Tänään en ole.

Oman itsensä määritteleminen on usein varsin hankalaa.
Sitä miettii, onko hyvä jossain, onko kaunis.
Onko minussa yleensäkään mitään erikoista, 
mikä määrittelisi minut juuri minuksi?
Usein itsensä määrittelemisen ongelma on järkyttävä itsekriittisyys;
sitä kuvittelee, ettei ole tarpeeksi jotakin.
Ettei ole tarpeeksi tai oikein hyvä. 

Vatsassa on liikaa massaa, ääni on ärsyttävä ja sormet liian lyhyet.

Joitakin asioita kokee olevansa liikaa, kun taas jotkin asiat tuntuvat puuttuvan kokonaan.

Kasvojen epäsymmetrisyys ahdistaa.
Elämässä otan takapakkia.
Enkä taaskaan käynyt lenkillä.
Käytän aikani tähän pohdintaan, 
vaikka voisin olla tehokas ja valmistua.

Olla tehokas,
olla pystyvä, 
olla jaksava.

Mutta vitut siitä.

[c minä itse]
Antakaa minun maata tässä,
ja olla olematta tyytyväinen
itseeni sitten alkuunkaan.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Rakkaus Tekee Vapaaksi

"Sillä täytyy elää uskaltaa,
Vaikka rakastaa"

Todellinen rakkaus ei laita ketään luopumaan omastaan, unelmistaan.
Eikä todellinen rakkaus sano "ei koskaan".
Sillä jokaisella meillä on unelmia, haaveita.
Rakkaus ei sano "älä mene",
vaan "Lupaathan tulla takaisin?"

Rakkaus on sitä kun sulkee silmänsä illalla,
kylmässä betonisessa kerrostaloasunnossa,
ja miettii vaipuessaan uneen,
kuinka kolme viikkoa on oikeastaan aika lyhyt aika.
Kuinka 400 kilometriä on oikeastaan aika lyhyt matka.
Kuinka minkä tahansa kyllä kestää,
jos vain on pakko.

Rakkaus on sitä, että ymmärtää realiteetit,
mutta kaipaa silti, uskoo silti, toivoo silti,
eikä unohda, kuinka hyvältä tuntuu painautua toisen syliin.
Rakkaus on sitä ettei unohda
ja rakkaus on sitä 
että antaa toisen mennä.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Weltschmertz

Maailman tila ahdistaa minua

33 neliötä, puhdas vesi hanasta,
ruokaa lähimarketista.
Minun perheeni on turvassa,
Minä olen turvassa.
Tässä pienessä pohjoisessa kaupungissa,
tai kylässä Itä-Suomessa,
Ei ole koskaan tarvinnut pelätä joutuvansa pakenemaan
tulta, loputonta vihaa.
Sitä hakee leipänsä vaikka jonosta.
Rahansa saa, jos viitsii paperit täyttää,
tai ryhtyä hanttihommiin.
Me onnekkaat.

Mutta jossain tuolla.
Jossain tuolla, 
lapsi istuu äitinsä kanssa kumiveneessä 
ylittäen Välimerta,
tietämättä mitä on edessä,
jos yleensäkään on mitään.
Jossain tuolla kaatuu vene,
jonkun ainoa toivo turvasta,
elämästä joka on elämää, eikä jatkuvaa pelkoa.
Jossain tuolla 
toivo hukkuu.

Ihmiset kutsuvat sitä maailmantuskaksi.
Pahaa oloa, jota podetaan, koska maailman asiat eivät ole oikealla tolallaan.
Pahaa oloa pahuudesta.
Ihminen vain huomaa, että on täysin voimaton vallitsevien olosuhteiden edessä.
Minä voin huutaa, voin vaatia, voin itkeä itseni uneen,
mutta ilman konkretismia 
jossain tuolla
vene kaatuu.

En sano tätä siksi, että tahtoisin pönkittää länsimaista egoani.
Sanon tämän, koska "joko ojennamme kätemme tai käännämme selkämme"(Anssi Kela).
Ja nyt on aika ojentaa kätemme.
On aika ojentaa kätemme kaikille niille jotka tarvitsevat apua,
lähellä, kaukana.
On aika tukea veneitä,
jotta toivo ja elämä
kantaisivat yhä 
kaikkialla maailmassa.



tiistai 19. toukokuuta 2015

The Summer of my life


Aurinko nousee 3:20.
Pian se ei enää laskekaan, 
vaan jää elämään Lapin taivaalle,
painumatta mailleen kertaakaan.

Kesäyössä linnut laulavat taukoamatta.
Ne eivät lepää. 
On niiden aika kuiskia salaisuuksiaan,
kunnes syksy vie ne jälleen teille
tuntemattomille.

Sirkat sirittävät, mehiläiset hyrräävät,
sillä Suomen kesä on lyhyt,
vähäluminenkin.
Mutta routa on palaava maahan,
kun aurinko jälleen laskee.

Elämä on lyhyt kuin kesä,
ja päivämme kuin kesäyöt,
valoisia, niin aitoja, olevaisia.
Mutta kuten aurinko, on elämämmekin aika,
rajallinen ja laskeva mailleen.
Hyvästien aika on tuleva ajallaan,
västämättä,
meille kaikille.

Mutta kaikella on aikansa.
Ennen sitä, on taruttava siihen mitä saa.
Hetkiin, linnun lauluun ja aamuyön aurinkoon.
Sillä elämä on kaunis.
Nauttikaa.


(Kuva: Pinterest)

lauantai 24. tammikuuta 2015

Death upon us.

On tämä helvetillinen päivä.


(C) Reetta Komulainen 2013

Joka hetki maailmalla kuolee joku,
ihmisiä yhtä kaikki.
Luemme uutisia, kohtaamme kuvia, sanoja,
täynnä surua, murhetta ja
katoamista.
Haihtumista tuuleen,
viimeisiä henkäyksiä.

Tänä päivänä joku juhlii 20-vuotispäiväänsä,
joku palaa kotiin, tapaa rakkaitaan,
joku päättää taipaleensa aivan yhtäkkiä.


Pieni ihminen ei sitä voi ymmärtää,
miksi toinen lähtee noin vain,
miksi askel ei yhtäkkiä painakaan, 
eivätkä silmät enää loista katseen voimasta.
Ei sitä voi ymmärtää,
kun korviin kantautuvat loputtomat toistot,
rauhassa lepäämiset,
voimat ja tuet,
vaikka kyse on jostain suuremmasta,
jostain pimeästä, joka valtaa hiljalleen kaiken alleen.


Viimeisen hetken koittaessa ei ole Jumalaa.
Ei ole kohtaloa, ei tarkoitusta.
Olemme kaikki sattuman käsissä.


Ei hän kaipaa osanottoja,
eikä muistutuksia hyvistä muistoista,
niiden pysyvyydestä tai arvosta.
Ei niin nuori tahdo kuulla tätä.
Sillä jos vuodattaa kyyneleitä kuten pieni veljeni,
muistaa varmasti jokaisen autotallissa vietetyn tunnin,
jokaisen salaa jaetun nuuskarasian
ja jokaisen ajetun kilometrin
sen ystävän kanssa
jota ei enää ole.


Mitä sanot pikkuveljelle,
joka on juuri menettänyt parhaan ystävänsä?
Sitä pohdin,
sillä kaikki mitä osasin luvata,
oli kuunteleva korva,
tukeva olkapää
ja ymmärtävä sydän.
En voi täysin ymmärtää läheisten tuskaa,
en kykene irrottamaan heidän suruaan,
Voin vain odottaa, 
antaa aikaa
ja olla paikalla 
kun minua tarvitaan.