lauantai 24. tammikuuta 2015

Death upon us.

On tämä helvetillinen päivä.


(C) Reetta Komulainen 2013

Joka hetki maailmalla kuolee joku,
ihmisiä yhtä kaikki.
Luemme uutisia, kohtaamme kuvia, sanoja,
täynnä surua, murhetta ja
katoamista.
Haihtumista tuuleen,
viimeisiä henkäyksiä.

Tänä päivänä joku juhlii 20-vuotispäiväänsä,
joku palaa kotiin, tapaa rakkaitaan,
joku päättää taipaleensa aivan yhtäkkiä.


Pieni ihminen ei sitä voi ymmärtää,
miksi toinen lähtee noin vain,
miksi askel ei yhtäkkiä painakaan, 
eivätkä silmät enää loista katseen voimasta.
Ei sitä voi ymmärtää,
kun korviin kantautuvat loputtomat toistot,
rauhassa lepäämiset,
voimat ja tuet,
vaikka kyse on jostain suuremmasta,
jostain pimeästä, joka valtaa hiljalleen kaiken alleen.


Viimeisen hetken koittaessa ei ole Jumalaa.
Ei ole kohtaloa, ei tarkoitusta.
Olemme kaikki sattuman käsissä.


Ei hän kaipaa osanottoja,
eikä muistutuksia hyvistä muistoista,
niiden pysyvyydestä tai arvosta.
Ei niin nuori tahdo kuulla tätä.
Sillä jos vuodattaa kyyneleitä kuten pieni veljeni,
muistaa varmasti jokaisen autotallissa vietetyn tunnin,
jokaisen salaa jaetun nuuskarasian
ja jokaisen ajetun kilometrin
sen ystävän kanssa
jota ei enää ole.


Mitä sanot pikkuveljelle,
joka on juuri menettänyt parhaan ystävänsä?
Sitä pohdin,
sillä kaikki mitä osasin luvata,
oli kuunteleva korva,
tukeva olkapää
ja ymmärtävä sydän.
En voi täysin ymmärtää läheisten tuskaa,
en kykene irrottamaan heidän suruaan,
Voin vain odottaa, 
antaa aikaa
ja olla paikalla 
kun minua tarvitaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti