lauantai 5. syyskuuta 2015

Weltschmertz

Maailman tila ahdistaa minua

33 neliötä, puhdas vesi hanasta,
ruokaa lähimarketista.
Minun perheeni on turvassa,
Minä olen turvassa.
Tässä pienessä pohjoisessa kaupungissa,
tai kylässä Itä-Suomessa,
Ei ole koskaan tarvinnut pelätä joutuvansa pakenemaan
tulta, loputonta vihaa.
Sitä hakee leipänsä vaikka jonosta.
Rahansa saa, jos viitsii paperit täyttää,
tai ryhtyä hanttihommiin.
Me onnekkaat.

Mutta jossain tuolla.
Jossain tuolla, 
lapsi istuu äitinsä kanssa kumiveneessä 
ylittäen Välimerta,
tietämättä mitä on edessä,
jos yleensäkään on mitään.
Jossain tuolla kaatuu vene,
jonkun ainoa toivo turvasta,
elämästä joka on elämää, eikä jatkuvaa pelkoa.
Jossain tuolla 
toivo hukkuu.

Ihmiset kutsuvat sitä maailmantuskaksi.
Pahaa oloa, jota podetaan, koska maailman asiat eivät ole oikealla tolallaan.
Pahaa oloa pahuudesta.
Ihminen vain huomaa, että on täysin voimaton vallitsevien olosuhteiden edessä.
Minä voin huutaa, voin vaatia, voin itkeä itseni uneen,
mutta ilman konkretismia 
jossain tuolla
vene kaatuu.

En sano tätä siksi, että tahtoisin pönkittää länsimaista egoani.
Sanon tämän, koska "joko ojennamme kätemme tai käännämme selkämme"(Anssi Kela).
Ja nyt on aika ojentaa kätemme.
On aika ojentaa kätemme kaikille niille jotka tarvitsevat apua,
lähellä, kaukana.
On aika tukea veneitä,
jotta toivo ja elämä
kantaisivat yhä 
kaikkialla maailmassa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti