sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Joskus mietin

Ei sitä oikein ymmärrä, kun ihminen lähtee pois.
Sitä näkee omilla silmillään heidät yhä valokuvissa, 
päivityksissä, ikuisesti kauniina ja niinä tuttuina muuttumattomina kasvoina,
Mutta heitä ei enää ole.
Joskus pohdin, mihin mahtavat johtaa facebookin "soita" nappulan puhelut heidän kohdallaan,
jotka jo lepäävät kylmän maan sylissä.
Joskus mietin,
miksi keväiset hanget ja syksyn kuuraiset tiet
vievät heidät meiltä pois.


Turvavyö kiinni, kypärä päässä, aivan sama.
Niinä hetkinä emme ole minkään jumalan tai kohtalon käsissä.
Se on sattumaa, julmaa sellaista,
mutta kaikelle on aikansa, paikkansa,
eikä niitä voi kukaan meistä ennustaa.


Kun joku jonka elämä on juuri alkanut kulkea raiteillaan,

kun joku jonka onni on toisen onnessa,
ja kuinka joku, joka on niin vahva, nuori, kaunis,
voikaan aivan yhtäkkiä olla olematta.
He muutuvat muistoiksi: todellisiksi,
mutta koskemattomiksi, kauniiksi ja ikuisiksi.
He elävät muistoissa sen,
joka illalla sytyttää kynttilän ja miettii,
ettei heidän mukaansa olisi kukaan päässyt saattamaankaan.
Mutta me jotka tänne jäämme, emme unohda.

Eivätkä he ole koskaan kaukana.
Osa heitä kulkee aina mukana, vahvoina tunteina siitä,
että joku ohjaa, joku suojaa, ja joku kuulee sinut,
vaikket heitä enää näekään.
En usko jumalaan, en oikeastaan enkeleihin tai henkiinkään, 
mutta uskon siihen, että niin kauan kuin ihminen muistetaan,
hän ei koskaan katoa.

On tärkeää muistaa olla kiitollinen saamastaan ajasta rakkaimpiensa kanssa,
sillä aika on aina rajallinen, eikä kukaan ole täällä kertomassa meille
milloin kohtaamme uudelleen. 
Tarttukaa siihen, mitä on nyt,
ja muistakaa sitä joka on jo mennyt.

Sillä on tärkeää, ettei pelkää elämää.